Onks pakko olla läsnä?

Onko läsnäolo taakka? Sehän on lisäsuoritusvaatimus tässä kiireisessä elämässä. Pitää ehtiä olemaan lapsilleen läsnä, ottamaan laatuaikaa puolison kanssa ja meditoimaan ja opettelemaan läsnäoloa kaikkialla kaikkien kanssa kaiken aikaa. Jokainen uraihminen meditoi ja joogaa ja kaikkien äitien on syytä harjoittaa kärsivällisyyttään mindfulnessin avulla. Mutta onko tämä ihan pakko olla läsnä?

Täysii seminaarissa Ilkka Koppelonmäki herätteli aiheeseen puhumalla siitä millaisessa elämässä olisi mukavampaa olla läsnä. Hän kokee olevansa läsnä omassa kiireessäänkin. Miksei niin voisi olla? Tai miksei voisi valita, että miten on läsnä.

Anna Perho kirjoitti Helmikuun Me Naisten kolumnissaan:

Olen saanut carpe diem -fundamentalismista tarpeekseni. Haluan antaa poissaolevuudelle kasvot. Olen kotona/poissa - kytkin, joka on kotona kovin harvoin.

Läsnäolo on samanlainen termi kuin voimaruoka tai sote-uudistus. Kivoja sanoja, jotka eivät todellisuudessa tarkoita yhtään mitään. Paitsi sitä, että läsnäolo on hyvää bisnestä.

Ymmärrän toki, mitä läsnäölolänkytyksellä ajetaan takaa. Pitää kuunnella, mitä muilla on sanottavana, eikä saa olla tulevaisuuspakoinen, koska jo iltapäivällä saattaa maata ruumishuoneella. Menneisyyteen ei saa jäädä kiinni, eikä varsinkaan miettiä sitä, mitä muut mahtavat minusta ajatella.

Presence by Ben Seidelman, on Flickr

Olen ihan samaa mieltä Annan kanssa, Mindfulnessia ja läsnäolopakkoa tulee joka tuutista. Bloginpitäjällekin esitetään usein kysymys, että mitä se tarkoittaa. Vastauksena kerron puhtaan havainnoinnin harjoittamisesta ja valppaana elämisestä tunteilleen ja keholleen. Se usein yllättää, koska mindfulnessia ja läsnäoloa myydään suorituskyvyn parantamiseen ja mielen hallintaan.

Minulla on ajatus, että tätä henkistä kasvua ei voi suorittaa. Se turhauttaa monet, kun vanhat keinot ei toimi. Harjoitteluun ei voi tehdä suunnitelmaa, joka aikataulutetaan kalenteriin. Sitä paitsi on opittava olemaan ja sitä ei opi suorittamalla.

Ja ei, en osaa vain olla, en osaa sitä edelleenkään. Pysähtyminen on vaikeaa, mutta kauneutta olen oppinut katsomaan. Arkea olen oppinut havainnoimaan ja löytämään tavallisista asioista ihmettelyn aiheita.

Minulla oli vuosia täysi vauhti päällä. Kalenterista tosin vieläkin saattaa saada sen kuvan, että on nykyään ihan sama juttu. Tosiasiassa lapsi ja tietoisuustaitojen harjoittamisen vapaaehtoinen priorisointi ovat hidastaneet elämää paljon. Olen vapaaehtoisesti enemmän läsnä mielestäni kaikessa.

Olen kirjoittanut aiheesta monta kertaa. Minulla on ajatus, että harjoittaminen on osa elämää. Sitä voi tehdä kaikissa askareissa ja se ruokkii itseään. Se ei ole velvollisuus, eikä pakko. Läsnäolon voi valita ja sitä tukevan elämäntavan voi valita vaikka joka päivä uudestaan. Se on vapaaehtoista ja kaikki me voimme valita mihin oman energiamme suuntaamme. Minä olen päättänyt elää läsnä olevampaa elämää, välillä onnistuen, välillä en. Kaikesta voi aina kuitenkin oppia. Silloin läsnäolo ei ole pakko.

Lue lisää:

Ei ikinä aikaa

Oman itsen hyvyys ja vastuu omasta elämästä