On kesä ja kärpäsiä. Minulla ei ole paljon mitään asiaa. Pieni on ollut vähän nuhainen jo pidempään, siksi olemme olleet vähän enemmän kotona. Mutta ei se haittaa, se on elämää. Sain tavallisella päiväkävelyllä vahvistusta siitä miksi tässä ja nyt on oikea paikka.
Pieni saattaa olla jättämässä päiväunia pois. Niille nukuttamiseen menee nykyään ilman nuhaakin aika pitkään. Pieni huuhtelee, eikä oikein rauhoitu. Jos pieni taas ei nuku päikkäreitä, niin ilta ei ole kovin helppo. Jokainen taaperon vanhempi varmaan tunnistaa ongelman. Teitä muita en kyllä oleta kiinnostavan, älä huoli.
Päivänä muutamana syödessämme lounasta pyöräretken päätteeksi, huomasin, että taivaalta ripsui hieman vettä. Onneksi se ei kauaa tälläkään kertaa kestänyt. Pääsin, kuin pääsinkin paljain jaloin pienelle kävelylle. Miksi en ottaisi vaivalloisesta nukuttamisesta iloa irti. Sen verran kun nyt siitä voi saada.
Mietin mistä kaikesta olisin jäänyt paitsi, jos en olisi mennyt paljain jaloin korttelin ympäri pienelle kävelylle.
Raikkaasta ilmasta sadepisaroiden jälkeen.
Lumiauran tärväämän asfaltin karheudesta jalkapohjissani.
Auringon lämpimistä säteistä.
Rehevästä vihreydestä.
Kauniina kukoistavasta naapurin perennapuutarhasta.
Kauniista hymystä ja kumarruksesta, jonka sain suunnan neuvomisesta palkaksi.
Kukkivien pensaiden tuoksusta.
Lanatusta soratiestä, jonka kivet olivat haastavia tottumattomille jaloilleni.
Kiireettömyyden tunnusta.
Ilmavirtauksen viileydestä.
Ajatusten tulvasta, kun niillä oli täysi valta temmeltää.
Oivalluksesta.
 |
| Sand Path, Wellfleet Ma. by BOBXNC, on Flickr |
Päivän havainto olkoon se, miten minulla oli suunnattoman toivoton ajatus kun katsoin soratietä ja sen pikkukiviä. Hetken päästä kuitenkin huomasin käveleväni suhteellisen vaivatta niillä kivillä. Katseeni oli suunnattu eteenpäin, enkä enää tuijottanut paniikissa teräväkivistä tietä.
Ei voi tietää ennen kuin kokeilee. Ei kannata olla kuin tässä hetkessä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti