Zen ja melonta: Kajakkiretkellä Kolovedellä

Kesäkuun alkupuolella olimme Kolovedellä kahden yön retkellä ystävien kanssa. Lue tästä kertomuksesta oliko kaikki yhtä herkkua ja menikö kaikki ihan putkeen? Reissu ei ollut täysin zen, mutta melkein.

Automatka oli pitkä ja hidas asuntoautolla, joka veti kajakkeja. Seura oli onneksi hyvää ja taukoja riittävästi. Se vaan ihmetyttää aina, miten huonoa ruoka voi tienvarsipaikoissa olla. Ihan uskomatonta kuraa… Mennessä yövyimme ystävien kesäpaikassa Juvalla ja aamulla ajoimme kaupan kautta Enonkoskelle. Vesillelaskupaikassa oli pakkaamisessa paljon hommaa ja söimme vielä lounastakin, jottei heti tarvitsisi pysähtyä kaivamaan ruokaa kajakeista ja leiriytymään lounaan keittoon.

Harvalla on kajakkien valvontakamera koko matkan...

 
Vesille päästyä kävimme ensin ihailemassa kalliomaalauksia. Ennakko-odotuksista huolimatta mielestämme jopa näimme ne. Paikka oli hieno ja ajatus esi-isistä suorittamassa rituaalimenoja kovin kiehtova. 

Toi punanen pilkku tossa...

Muutoin meillä oli leppoisa melontamatka Pitkäsaareen yöpymispaikalle. 

Ensimmäisen päivän matka oli ihan riittävän pitkä, jokaiseen lihakseen sattui ja melominen tuntui pahalle. Pidemmälle ei paljon olisi voitu päästä. Hieno kalliosaari oli hyvin varusteltu. Uimme ja nautimme auringosta. Iltaruuan laitossa istuimme grillauspaikalla hyvän aikaa. Ruokien kanssa ei tosiaan tarvinnut miettiä painoa ja iänikuisen kuivamuonan sijaan meillä oli tuoreita evästarpeita mukana. Tämä nosti retken tasoa huomattavasti! Suhteellisen nautinnollista kaiken lisäksi.

Telttayö on aina yhtä helvettiä. Ensimmäisenä yönä terävä puun juuri oli posken kohdalla ja kuhmuroita ympäriinsä makuualustasta huolimati. Aamulla olo oli melomisesta ja heikosta nukkumisesta johtuen ihan kamala. Jossain vaiheessa päivää huomasimme kuitenkin, ettei väsyttänyt. Aprikoin sen johtuvan yksinkertaisesta tekemisestä: sen kun meloo ja ärsykkeiden vähyydestä järvellä: joka puolella puita ja kalliota, ei muuta.

Ja eikun aamutoimien jälkeen kajakkiin. Melominen tuntui toisena päivänä hyvälle ehkä ensimmäiset kymmenen vetoa, sen jälkeen taas sattui ihan joka paikkaan. Miten ihmeessä melotaan 25+ km:n päivämatkoja? No, kaikki mikä ei tapa vahvistaa. Totesimme monesti, että rinkan kantaminen ja vaeltaminen on paljon raskaampaa. Siksi melonnasta varmaan tulee pysyvä etenemismuoto.

Toisena päivä oli kuitenkin jo hyvää rutiinia melomisessa, vaikka vastatuulta piisasikin. Matkanteko oli nopeaa, koska koko ajan  vähän pelottavasti ukkonen kiersi meitä. Kävimme Pilpan kanavalla ihastelemassa koskea ja muut kokeilivat kajakkien pystyssä pysymistä sulussa. Hyvin meni.

Päivän suurin ihme oli kuitenkin, ettemme kastuneet. Pelätylle kanto-osuudelle emme myöskään joutuneet, koska vettä oli kannaksella tarpeeksi. Se teki iloiseksi, koska täysissä kajakeissa oli työ ne laiturillekin punnertaa aina ylös. Toisten kalliomaalausten lisäksi näimme matkalla muutaman majavan pesän ja yhden majavankin. Valtava linnunpesä kiinnitti huomiomme suuren puun latvassa, mutta älkää kysykö mikä lintu sitä asutti. Suuri ja ruskea. Saimaannorppia sen sijaan emme nähneet lainkaan ja se oli pettymys.

Toinen yö vietettiin muutamaan muun seurueen kera kauniissa Syväniemen leirisaaressa. Uimme ja kuivattelimme auringossa. Kuvassa on myös toisen seurueen inkkarikanootti. 

Sää todella suosi meitä. Iltakokkailujen jälkeen saimme nauttia kauniista auringonlaskusta. 

Toisena yönä makuupussille löytyi jopa yksi kolo, jossa sai oltua mukavasti, kunhan ei liikkunut. Tämäkään yö ei todellakaan ollut siis herkkua, mutta pieni hinta tulee maksaa kaikesta kauneudesta.

Harvoin sitä on ollut niin lähellä luontoa, niin yhtä veden ja maiseman kanssa kuin meloessa. Hiljaisuus oli kauneutta, soljuvasta kajakista ei tule ääntä ja kaiken huomion voi käyttää havainnointiin. 

Koloveden maisemat ovat todella jylhiä ja erikoisia. Maihin ei pääse, eikä edes saa nousta joka paikassa.

Lisää kalliomaalauksia kun katsoo tarkkaan...

Viimeinen melontapäivä oli vaihtelevaa ja kiinnostavaa reittiä. Navigoimme todelle menestyksekkäästi merikartalla ja gps:llä pahassa kivikossa ilman, että kukaan kosketti ainoatakaan pinnan alaista kiveä! 

Melominen alkoi siis sujua. Kajakki oli tuttu ja melominen jo suhteellisen miellyttävää. Kroppa alkoi oppia liikeradat, pakon edessä. Tunsin hetkellisesti rauhaa ja iloa tässä ja nyt. Meloessa on aikaa katsoa tarkkaan ja järvillä näki kauas ja selkeästi. Puhdas zen olo siis.

Matkaa kertyi vähän päälle 40 km, päivämatkojen ollessa 13,3 km, 16,5km ja 11 km. Reittimme oli Enonkoskentien Kirkkorannan vesillelaskupaikka- Ukonvuori-Pitkäsaari perjantaina. Pitkäsaari-Pilpan kanava-Syväniemi melottiin lauantaina. Sunnuntaille jäi Syväniemi-Kirkkoranta.

Eikun kotivajaa kohti.