Hallinnan tunne ei ole todellinen

Olen yötä sairaan lapsen vuoteen äärellä sairaalassa. Valitettavasti kerran aikaisemminkin on ollut sama tilanne blogin kirjoittamisen aikana. Pieni on ollut pitkään flunssassa ja nyt sitten keuhkokuume veti kuumeen ja tulehdusarvot ylös, että suonensisäisiltä antibiooteilta ei voitu välttyä.

Sängyn vieressä lattialla on patja. Se on vanhemman yöpaikka. Onneksi yöksi saa jäädä. Yksin ei voisi pientä jättää. Ainakaan ei saisi poissa ollessaan nukuttua kovin hyvin.

Sometimes... by Irmeli Aro, on Flickr

Täällä meillä sairastuvalla jatketaan. Siksi blogi on kovin hiljainen. Pieni on ollut flunssassa nyt kaksi viikkoa, itse olen ehkä ollut viikon terveempi ja puolisoni alkaa vähitellen olla terve. Pienellä on kova kuume koko ajan ja olimme alkuviikosta pari päivää saamassa sairaalassa antibioottia suoneen. Tunnen kiitollisuutta kaikista hyvistä hoidoista ja avusta.

Meistä on pidetty sairaalassa ja päivystyksessä niin hyvää huolta. Alimiehitys ja kiire ei näy mitenkään hoitajien töissä. Ei ainakaan näinä päivinä. Kaikki ovat uskomattoman ihania ja välittäviä ihmisiä. Pieni ei voisi saada parempaa hoitoa. Ja kaupan päälle saimme myös väritettäviä kuvia, leluautoja ja parkkitalon. Täällä on oma leikkitäti sitäkin varten. 

Hyvästä hoidosta huolimatta olen huolissani, kun kuumeelle ei löydy enää syytä.

Sairastaminen on taas ollut hyvä tilaisuus harjoittaa. Kaikissa kriisitilanteissa vanhat käytösmallit nousevat pintaan. Omalla kohdallani pelko tekee minusta ilkeän ja keskittymiskyvyttömän. Palaan hetkeen ja olemaan pienelle läsnä uudestaan ja uudestaan. Yritän olla huolimatta huomisesta, mutta se on vaikeaa.

Rankkaa? Kyllä varmaan, mutta tässä on ihan hyvä olla. Paljon huonomminkin voisi olla ja meillä ei ole mitään isoa vikaa. Osaan olla tässä ja nyt. Muuta ei paljon edes voisi.