Istumisesta ja nukuttamisesta

Istun edelleen lasta nukuttaessa tyynylläni tuijottamassa seinää. Meditaationi, istumiseni, on siksi aina illalla, mitä nyt toisinaan viikonloppuna päivällä tulee istuttua. Siinä menee kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Näin on kätevintä nyt.

Pieni nukkuu nykyään omassa sängyssä, omassa huoneessa. Nukahtamisen aikana on erityisen tärkeää, että hän ei jää yksin. Äidin sydäntä särkee, kun pieni varmistaa, että ethän laita ovea lukkoon. Ikinä ei ole laitettu. En yhtään tiedä mistä pieni on saanut sen päähänsä.

Luemme ensin kaksi iltasatukirjaa. Pieni saa valita ne. Sitten peittelen pienen. Kysyn aina, että laitetaanko pakettiin? Aina pieni ei halua. Minulla on ajatus, että paketoiminen on turvallisen tuntuista. Mutta aina pieni ei halua.

Sammutan valot ja hilaan takamukseni tyynylle. Ristin jalat. Yritän muistaa vaihtaa välillä toisen jalan alle ja toisen päälle. Lyhyen hetken kykenen pitämään jalat puolilootuksessa. Pieni vaihtaa asentoa ja tuhisee. Jutteluyritykset torppaan sillä, että äiti istuu ja haluaa, että on hiljaista.

Pieni ei osaa edes ajatella, että siinä on outoa, että äiti istuu tuijottamassa seinää. Toisaalta pieni ei tiedä sen olevan ”hienoa meditaatiota”. Tämän haluan opettaa pienellekin. Siinä ei ole mitään ihmeellistä, eikä hienoa, eikä outoa. Istuminen vain on osa elämää, ei yhtään mitään muuta.

Toki tunnen miten jalkani venyvät, mahani vapautuu ja pullistuu, sekä pulputtaa iloisesti ollessaan hyvässä asennossa. Selkäni suoristuu ja niskani rentoutuu. Hyvä niin. Toisaalta taas välillä sattuu yläselkään ja jalat puutuvat ihan tönköiksi. Sitä paitsi alaselkä ei aina lopetettuani tunnu kovin vetreältä. Se on heikoin kohtani tällä hetkellä.

Paitsi, että mieli on vielä heikompi. Palaan koko ajan takaisin hengityksen laskemiseen, ajatukset ovat aina muualla. Keskityn ja palaan harharetkiltä tähän pimeään huoneeseen pienen viereen. Se on maailman tärkein paikka tässä ja nyt. Palaan sata kertaa. Palaan palaamasta päästyäni.

Jollain keskustelupalstalla oli juttua siitä, että miten aivot ovat ”meditoidessa” samalla aallon pituudella kun nukkuessa. No, ilmankos pieni nukahtaa yleensä kanssani hieman nopeammin kuin puolisoni kanssa! Aikuisten oikeasti se on ihan sama – useimmiten voin olla tyytyväinen noin puolen tunnin istumiseeni. Se on elämääni nyt.