Silloin
tällöin netistä lukee ihailevia kirjoituksia ihmisistä, jotka ovat
täydellisesti läsnä. Heidän läsnäolonsa on ”sataprosenttista”, eikä usein
kertomusten mukaan häiriinny koskaan pois läsnäolosta. Ajattelin kertoa tänään, miten vaikeaksi
itse koen edes seitsemän minuutin ”täydellisen” läsnäolon.
Kiitos lauhan syksyn, olen edelleen pyöräillyt joka
viikko muutaman kerran jotain pikkumatkoja. Pieni kaatosade välillä haittaa,
mutta ilokseni opin pyöräillessä taas läsnäoloa.
Ei se sade vielä mitään, mutta se rakkine. Pyörästä on mennyt
etujarru rikki. Se niittaa kiinni, jos sitä käyttää. Näin ollen on muistettava,
että jarruttaa vaan takajarrulla. Ihan joka tilanteessa sen on oltava
automaattista. Jos ei muista, niin sitten saa pysähtyä irrottamaan kiinni
niitannutta jarrupalaa kädellä. Eteenpäin ei muuten pääse, tai ainakin meno on
kovin tahmaista. Ja pysähtymistä en ole laskenut matka-aikaan, koska olen aina
myöhässä joka tapauksessa.
 |
| Life is like riding a bicycle. To keep your
balance you must keep moving ~ Albert Einstein by puthoOr photOgraphy, on Flickr |
Jarrun käytön vaikeudesta päästään siihen miten vaikeaa
on elää ja olla tietoisena koko ajan. Vaikka kuinka hoen itselleni kotiportilta
lähtien, jarruta vain etujarrulla, jarruta vain etujarrulla, niin ei mene
montaa kilometriä kun saan irrotella jarrupalaa. En muista. En keskity.
Mielessä on sata muuta asiaa tai pelästyn liian läheltä ohittavaa autoa. En ole
läsnä pyöräillessäni.
Täydellisen tietoisena kaikista teoistaan on hyvin
hyvin vaikea elää. Minulla on paljon, paljon opeteltavaa.
Kertaakaan en nimittäin ole päässyt töihin tai salille,
jonne matka kestää sen seitsemän minuuttia, ilman, että olisin jarruja kesken
matkan rukannut.
Jatkan harjoittelemista.
Lue myös muita pyöräilyjuttuja:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti