Auton kyljissä rapaantuneita takinhelmoja, kuraa repun
pohjassa ja loskaa kengänpohjan reiästä sisään. Arpomista kulkuvälineestä,
voikohan tänään pyöräillä? Aina myöhässä, tukka pystyssä ja kainalot märkänä.
Töissä eteen tulee putouksena sopimuksia, selvityksiä, sähköposteja, suuria
päätöksiä, touhupisteitä ja uusia projekteja ja vaihteeksi uusi toimenkuva. Tämä
on omaa normiarkea.
Tee
enemmän sitä mistä pidät. Niin netissä kannustetaan. Meillä on vaan tämä yksi
elämä. Niinpä. Ehkä näin on kuitenkin ihan hyvä?
 |
| Icelandic horse silhouette by TheSokkeSnok, on Flickr |
Jeesusteipillä paikatut kurahousut. Hukassa olevat
hanskat. ”Mä en haluu mennä kivatarhaan!” Aina on noustava ja lähdettävä,
tahtoi tai ei. Iltapäivällä on hiekkaa silmissä. Päällä on liikaa tai liian
vähän vaatteita. Ei koskaan sopivasti. Välitila. Syksyllä se kesti kauan.
Ole
läsnä tässä hetkessä. Arjessa tyytyväisenä oleminen on onnea esiin houkutteleva
taito. Neuvo kuuluu, että kun on tässä ja nyt, on onnellinen. Mitä se onni
oikein on?
Pitenevät päivät paljastavat haravoimattoman pihan ja pari
muuta odottavaa pikku projektia. Oma pää on täynnä ajatuksia;
kevätsiivoustarpeita, jatkuvan flunssan aiheuttamaa kärsimystä ja se persekin
levenee. Toisten kuunteleminen vahvistaa kyllä, että minulla on kaikki oikeasti ihan hyvin. Pää on täynnä muka huolia ja murheita.
Niille
neuvotaan antamaan nimi, tai vaan katsomaan kuinka ajatukset nousee, ja menee
sitten pois. Niinhän mulle on opetettu. Kuin pilvet taivaalla. Ne on vaan
ajatuksia. Niitä tulee ja menee. Ajatukset eivät ole minä. Niihin ei pidä
takertua. Mikään ei ole henkilökohtaista.
Helposti sanottu. Niinhän mulle on opetettu. Miksi en
elä sen mukaan?
Nyt on näin. On vaan elämän kevät. Kohta se on ohi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti