Kevätpäivä on nyt tasattu

Kaunista auringonvaloa.

Sumun harmautta.

Kirkkaan vihreää paikka paikoin metsässä.

Hiljaista ja hitaasti etenevää. 

Päivä on jo pitkä!

Rauhallinen viikonloppu kotona.

Arvostan ja olen kiitollinen tästä elämästä.

Miten oma viikonloppusi meni? 

Mistä voit olla kiitollinen?

Räyhäämisestä ja riehumisesta

Jenny kirjoitti jälleen viiltävästi Vastaisku ankeudelle blogissaan:

”Ulkoiset olosuhteet eivät enää ihan yhtä usein pysty pompauttamaan minua tunnetilasta toiseen. Joskus ennen erityisesti stressin äärirajoilla ollessani saatoin räjähtää ja toimia sen mukaisesti, kun en ymmärtänyt, että tunteen hyväksyminen ja kokeminen ei tarkoita sitä, että se pitää tuoda näyttävästi esille.”

Kirjoitus raastoi sydäntäni. 

Bloginpitäjänne on temperamenttinen ja kiehuva ihminen. Kiihdyn nollasta tuhanteen nopeammin kuin ehdin zeniä ajatella. Siihen ei ole näiden tietoisuustaitojen harjoittamisvuosieni aikana juuri tullut muutosta.

Oma perheeni saa kuulla kunniansa milloin mistäkin usein täysin aiheettomasti ihan vaan siksi, että hermoni menee.

Usein ajattelen, että minulla on oikeus näyttää kaikkia tunteita. Olen uskonut siihen, että tunteita ei pidä padota. Näin varmasti on, mutta ehkä tunteita voi ilmaista eri tavalla. On ihan eri asia todeta olevansa vihainen, kuin räyhätä ja riehua sata lasissa.

Taas sama vanha totuus: Ei sillä ole niin väliä, mitä minulle tapahtuu, vaan miten siihen suhtaudun.

Buddha Quote 84 by h.koppdelaney, on Flickr

Jennyn kirjoitus sai minut miettimään sitä, että räyhäämiseni ja riehumiseni ei ole oikeutettua. Vaikka minulla on paha olo, ei se ole usein puolisoni syy. En taida osata vihaani muuten ilmaista? Olen oppinut mesomaan ja kuvittelen sen auttavan ja helpottavan.

Pieni lapsi ei aina osaa sanoa, miksi tuntuu pahalta tai edes tunnistaa sitä miltä tuntuu. Aikuisen velvollisuus on opettaa ja auttaa pientä tunnistamaan tunteet sanoittamalla niitä.

Samoittamisen opettelu ja sen lapselle tekeminen on minullekin hyvä harjoitus. Opin vähitellen sanoittamaan tunteitani ihan niin kuin lapseni tunteita sanoitan. Tekee hyvää minullekin. Samalla tulee ihan pieni tuumaustauko, miltä minusta oikeasti tuntuu? Saattaa olla, että jo ensi kerralla en räyhääkään.

Huomaa kuu

Juurelta nousee

monta tietä vuorelle.

mutta katsokaa:

korkeimman huipun yllä

hohtaa yksi täysikuu.

~ Ikkyuu 1400-luvulla

Tänä lumiviikonloppuna

Miten hiljainen viikonloppu voi olla?

 

Lauantaipäivän vietimme ystävien kanssa meillä kotona ja lähiympäristössä. Koko päivän satoi räntää. Olin jo aiemmin ajatellut, että miten päivästä selvitään kahden energisen kääpiön kanssa, kun ulos ei ole asiaa kovin pitkäksi aikaa.

Sitkeästi siksi sonnustauduimme vedenpitävään ja lähdimme pihalle aamusta. Pienet pyörittivät lumipalloja ja pesivät autoa lumella. 

 
 Kävimme ihan pienellä kävelyllä.

 

Lyhyet jalat ei kanna aina kovin kauas.

 Metsässä oli kaunista ja sinne oli kiva päästä edes hetkeksi.

 

Sisään palattuamme pienet eivät saaneet leikkejään yrityksistään huolimatta sujumaan kahdestaan. Aikuisia tarvittiin neuvomaan, sovittelemaan ja ohjaamaan toisten puuhien pariin. Toisina päivinä taas saa istua sohvalla kaikessa rauhassa ja menee tuntikausia kun ei kuulu yhtään ainoaa soraääntä. Pienillä on niin paljon opeteltavaa yhteispelissään.

Päivän aikana pelasimme kaikki mahdolliset pelit ja teimme kaupan päälle kaikki palapelit. Sitten kun aikuiset eivät enää jaksaneet viihdyttää, teimme popcornia ja laitoimme leffan pyörimään. Pienet istuivat sen hetken kun popparia riitti. Hyvä yritys oli kuitenkin…

Söimme vielä iltaruokaakin ja sitten saunoimme. Oma pieni oli aika loppu ja valitti jonkin verran korvaansa. Tervettä päivää ei siis jälleen montaa tässä talossa koettu.

Sunnuntai valkeni aikaisin hieman levottoman yön jälkeen. Pieni ei ole kovin hyvässä kunnossa, mutta ehdotti itse ulos lähtöä. Otimme kamerat mukaan ja lähdimme seuraamaan koirien ja lastenvaunujen jälkiä tuoreessa lumessa.

Pieni käveli tavanomaisen hitaasti ja meillä kesti iät ja ajat päästä lähimetsään. Mikäs siinä oli maleksia kirkkaassa kevätsäässä, vaikka keli oli aika kylmä.

Lähimetsän kallioilla oli ajettu maastopyörällä, seurasimme ajajien jälkiä ja kuvasimme lumisia puita. Kaunis aurinko pilkisteli pilvien takaa ja teki lumelle pitkiä varjoja. Fiilis oli tosi keväisä! Kiviin ja kallioille oli muodostunut eilisen erikoisen loskasään aikaansaamana hienoja kuvioita. Nautimme metsästä pienen hetken.

 

Idyllin rikkoi pienen kitinä. Koska hän ei ole ihan terve, ensin palelivat kädet, sitten oli sukka rypyssä ja sitten ei enää jaksanut kävellä. Loppumatkasta kenkään vielä tuli kivi. Aina ei ole helppoa ja leppoisaa, mutta olimmepahan hetken ulkona. Päiväunet tulivat tarpeeseen.

 

Viikonloppu on siis ollut melkoisesti lapsen ehdoilla elämistä. Hidasta elämää pienissä ympyröissä, missä ei ole muuta valittamista, että kotona on likaista! Armoton kevätvalo on paljastanut kaikki talven pölyt ja likatahrat joka paikassa. Se pakottaa raivaamaan kaaosta ja hinkkaamaan sotkuja pois.

Puuha saa kyllä odottaa, sunnuntaita on vielä vähän jäljellä!

 

Hajamielisyyden huipentuma

Hajamielinen professori täällä jälleen päivää!

 

Torstaiaamuna, kun ajoin työpaikan portista sisään, kirkas ääni kuului takapenkiltä: ”Äiti, miksi me tultiin tänne?”

 

Olin ihan omissa aatoksissani, tulevaisuuden kuvitelmissa ja todella kaukana siitä auton ratista, omalla työmatkallani.

 

Aamulla löysin itseni yläkerran vessasta laittamassa hiuksiani. Se hiusvaha, jota tarvitsin oli edelleen alakerrassa repussani. Olin vannottanut, että ota se mukaan kun lähdin keittiöstä. En ottanut, en muistanut. Olen ihan pahvi, enkä keskity mihinkään.

 

road of life by debaird™, on Flickr

 

Mietin töistä pukuhuoneesta pyörälle lampsiessani, että vedinkö vessan?

 

Kaupan kassalla totean, että niin ne kassit ovat autossa. Ja alistun ostamaan muovikassin.

 

Näin läsnä tässä hetkessä olen... ai että.

 

Miten sinä onnistut?

 

 

Elämän kevät

Auton kyljissä rapaantuneita takinhelmoja, kuraa repun pohjassa ja loskaa kengänpohjan reiästä sisään. Arpomista kulkuvälineestä, voikohan tänään pyöräillä? Aina myöhässä, tukka pystyssä ja kainalot märkänä. Töissä eteen tulee putouksena sopimuksia, selvityksiä, sähköposteja, suuria päätöksiä, touhupisteitä ja uusia projekteja ja vaihteeksi uusi toimenkuva. Tämä on omaa normiarkea.

Tee enemmän sitä mistä pidät. Niin netissä kannustetaan. Meillä on vaan tämä yksi elämä. Niinpä. Ehkä näin on kuitenkin ihan hyvä?

Icelandic horse silhouette by TheSokkeSnok, on Flickr

Jeesusteipillä paikatut kurahousut. Hukassa olevat hanskat. ”Mä en haluu mennä kivatarhaan!” Aina on noustava ja lähdettävä, tahtoi tai ei. Iltapäivällä on hiekkaa silmissä. Päällä on liikaa tai liian vähän vaatteita. Ei koskaan sopivasti. Välitila. Syksyllä se kesti kauan.

Ole läsnä tässä hetkessä. Arjessa tyytyväisenä oleminen on onnea esiin houkutteleva taito. Neuvo kuuluu, että kun on tässä ja nyt, on onnellinen. Mitä se onni oikein on?

Pitenevät päivät paljastavat haravoimattoman pihan ja pari muuta odottavaa pikku projektia. Oma pää on täynnä ajatuksia; kevätsiivoustarpeita, jatkuvan flunssan aiheuttamaa kärsimystä ja se persekin levenee. Toisten kuunteleminen vahvistaa kyllä, että minulla on kaikki oikeasti ihan hyvin. Pää  on täynnä muka huolia ja murheita.

Niille neuvotaan antamaan nimi, tai vaan katsomaan kuinka ajatukset nousee, ja menee sitten pois. Niinhän mulle on opetettu. Kuin pilvet taivaalla. Ne on vaan ajatuksia. Niitä tulee ja menee. Ajatukset eivät ole minä. Niihin ei pidä takertua. Mikään ei ole henkilökohtaista.

Helposti sanottu. Niinhän mulle on opetettu. Miksi en elä sen mukaan?

Nyt on näin. On vaan elämän kevät. Kohta se on ohi.

 

Itselleen allerginen

Sanat raapivat mieltä

Aivan silmien kohdalta

Elonhenget riekkuvat

Mihin ikinä jätät minut

Kivun kevätesikot

Alati hämmästyttävät minua.

Et osaa sanoa mitä tapahtui.

Se on henkistä.

Ei voi täyttyä maailmasta ja olla avoin sille

Hän päättää matkustaa itsensä ympäri

Hiljaisuus.

Rakastan sitä kuinka myöhä on.

Double Star by Novowyr, on Flickr

***

Runo on kirjoitettu uusiorunona Kirjoitan itseäni näkyväksi kurssilla maaliskuussa 2014.

Pinkkiä arkea

Tänään oli niin kaunis auringonnousu. Aurinko oli vaaleanpunainen ja värjäsi taivaan kokonaan. Töihin kulkiessani se ei vielä ollut kovin korkealla vaan lymysi puiden takana. Hyvin virkistävää, että valonlähde viitsii näyttäytyä.

Iloa riitti illaksikin. Töistä tullessa aurinko oli vielä korkealla, koska oli vuoroni hakea pieni ja siksi lähdin aika aikaisin töistä. Lähdimme lähimetsään etsimään metsän eläimiä (pieni) ja kevään merkkejä (minä).

Pieni onneksi tyytyy aika vähään, metsän eläin tuli heti vastaan. Pupu tai oikeastaan kaksi riitti nähtäväksi. Ne puputtivat ison puun juurella ja antoivat meidän ihmetellä itseään.

Pieni tykkää taiteilla vallihautojen ylitykseen tarkoitetuilla laudoilla. Mikään ei pelota, mutta äidin iloksi eteneminen on rauhallista ja harkitsevaista. Metsässä oli paljon vihreää, mutta pääväri on harmaa. Lunta ei ole montaa kasaa jäljellä ja liukkaus ei haittaa etenemistä.

Kotipihalla teimme puutarhalle tarkastuksen, kallioilla oli pieniä jäätyneitä vesiputouksia, jotka olivat mielestämme kauniita.

Yllättävintä on kuivuus, meillä ei ollut kumisaappaita, pienellä ei ollut edes kurahousuja. Huolimatta useista pyllähdyksistä mitään ei tarvinnut ripustaa kuivumaan kotona!

Sytyttelimme ympäriinsä kynttilöitä nyt kun niitä vielä viitsii polttaa ja pimeä saapui. Söimme hyvällä ruokahalulla aiemmin tällä viikolla paistettuja blinejä. Ruuan jälkeen pötköttelimme sohvalla lukien. Täydellistä! Arkea? No siltä ei tunnu. Aika pinkkiä.

Mitä omassa arjessasi on pinkkiä?

Elämä vaan on nyt

Jon Kabat-Zinn heittää perusläppää.

Täällä olen

Kevään pidennettyä päivät, tuntuu, että puuhaa ja menoa riittää talviunen jälkeen vaikka millä mitalla. Tietokoneen lakkoilu on toinen tekosyyni kirjoittamattomuudelleni. Tähän kun lisätään reipas flunssa ja sen mukanaan tuoma väsymys, niin ei voi blogi kovin hyvin ei.

Concrete by Pensiero, on Flickr

Menen ensi viikonloppuna kirjoituskurssille, ehkä siinä olisi lääke ja löytäisin sanottavaa. Viimeksi se auttoi ja blogissa on muutama kirjoitus suoraan siltä kurssilta:

Toteemi

Miten oma puutarha voi jäädä huomaamatta? Ja vähän vielä onnesta.

* * *

Olen ollut lähipäivinä kiitollinen hyvistä yöunista, monesta tavatusta sukulaisesta ja ystävästä. Kiitollisena olen myös ehtinyt ratsastamaan ja seurannut pienen kehittyviä leikkejä. Erilaiset pelit ja kaupan pito ovat tällä hetkellä suosikkeja. Suurin kiitollisuuden aihe on oma koti ja perhe. Yksinkertaista.

En oikein löydä kirjoitettavaa. Ei ole mitään sanottavaa. Nyt on näin.