Follow my blog with Bloglovin Tietoinen läsnäolo: Olen olemassa, ei muuta

5.1.2013

Olen olemassa, ei muuta



Tänään analyysiä blogihiljaisuudesta.




Oli ihanan aurinkoinen päivä. Aurinko oli näkyvillä kerrankin kokonaan ja valaisi maisemaa. Kävin aamusta reippaalla ratsastuslenkillä intoa puhkuilevan hevosen kanssa. Maisema on outo, ihan kuin olisi kevät jo pitkällä. Tuntuu kylmältä ja odottavalta. Tietäisi vaan, mitä luonto odottaa?

Naapurien ladon kupeesta rinteessä on sulanut lumi ja kivet ovat paljaana. Tällaiselta kuuluisi näyttää vasta maaliskuussa! Työmatkapyöräilijä toki kiittää, mutta miettii samalla, että on aika lohdutonta, jos on kolme kuukautta näin loskaista ja liukasta. Aika vaikeaa nähdä kauneutta sen takaa.


Olen kirjoitellut useimpina päivinä jotain, mutta mikään ei tunnu julkaisukelpoiselta, eikä ole oikein mitään sanottavaa. Joulu meni ja Vuosi vaihtui perinteisesti. Mistään ei ole kummempaa raportoitavaa. Teen tietysti tietoisia valintoja siitä, mistä blogissa kirjoitan. Marja-Leena pohti jokin aika sitten samaa ongelmaa ja puki sanoiksi sen mitä en ollut vielä ymmärtänyt. Jaan hänen ajatuskulkunsa.

Mike Luckovich, Pulitzer-Winning Political Cartoonist by Tony Fischer Photography, on Flickr


Kirjoittamista ei oikein tunnu olevan. Olen valinnut, etten kirjoita perheestäni ja suvustani, ne asiat eivät vain kuulu blogiin. Ehkä korkeintaan niitä sivutaan, jos olen oppinut jotain läsnäoloon liittyvään heidän kauttaan. Minä en ole sukuni ja perheeni.

Työ on toinen asia, mistä en voi kirjoittaa. Töissä sattuu ja tapahtuu, mutta tarinat eivät oikein edes kuulu blogin aihepiiriin. Minä en ole myöskään työni.

Ystävistäkään ei ole sopivaa kirjoittaa ilman lupaa. En tosin edes kovin usein tapaa ketään. Olen myös vakuuttunut, että puolisoni ei arvosta, jos kerron hänestä jatkuvasti. Minä en ole ystäväni ja ihmissuhteeni.

Tietoinen läsnäolo opettaa elämään tässä ja nyt. Siksi pyrin olemaan vellomatta menneisyydessä. Minä en sitä paitsi ole historiani.

Pohdinnalle on vuoden vaihteessa ollut paljon tilaa. Mutta monet negatiiviset asiat ovat sellaisia, etten halua velloa niissä ja siksi jätän myös usein niistä syntyvät tekstit muokkaamatta bloggauksiksi. Päässäni ei liiku mitään ”hienoja”, jakamisen arvoisia ajatuksia. Mutta minä en ole ajatukseni.

Ajatukset usein synnyttävät tunteita. Niistäkin kirjoittaminen on turhaa. Tunteita tulee ja menee, niin kuuluukin olla. Minä en ole tunteeni.

Kehon kolotukset ja krempat, sekä jatkuva treenissä aiheutettu lihassärky ovat todellisia. Niistä valittaminen ei kuulu tapoihini, olen ne tavallaan itse valinnut. Aiheutan keholle sen kaiken, joko treenaamalla tai jättämällä hoitamatta.  Pysyn kehossani ja katson kauneutta, kuten tämänkin kirjoituksen alussa. Toistaiseksi on nyt näin ja blogissa on pääasiassa lainattuja ajatuksia .


Olen olemassa, mutta siitä ei paljon ole kirjoitettavaa. Nyt on näin.


2 kommenttia:

PetraP kirjoitti...

Joskus itsekin mietin, alkaisinko blogata, mutta törmään samaan ajatuskulkuun ja päädyn olemaan pitämättä blogia, kun ei sitten kuitenkaan tunnu olevan "mitään kirjoitettavaa". Onneksi riittää hyvää luettavaa teidän muitten blogeissa :) Nyökyttelen täällä lukiessani, että "just noin" ja "noin olisin itsekin voinut oivaltaa". Kiitos sinulle, että kirjoitat! Kiitos, että olet.

Annina kirjoitti...

Kiitos itsellesi!

Kirjoitan kuitenkin myös siitä syystä, että tämä on oma mahdollisuuteni muuttaa maailmaa paremmaksi. Tai niin ainakin uskon!