Räyhäämisestä ja riehumisesta

Jenny kirjoitti jälleen viiltävästi Vastaisku ankeudelle blogissaan:

”Ulkoiset olosuhteet eivät enää ihan yhtä usein pysty pompauttamaan minua tunnetilasta toiseen. Joskus ennen erityisesti stressin äärirajoilla ollessani saatoin räjähtää ja toimia sen mukaisesti, kun en ymmärtänyt, että tunteen hyväksyminen ja kokeminen ei tarkoita sitä, että se pitää tuoda näyttävästi esille.”

Kirjoitus raastoi sydäntäni. 

Bloginpitäjänne on temperamenttinen ja kiehuva ihminen. Kiihdyn nollasta tuhanteen nopeammin kuin ehdin zeniä ajatella. Siihen ei ole näiden tietoisuustaitojen harjoittamisvuosieni aikana juuri tullut muutosta.

Oma perheeni saa kuulla kunniansa milloin mistäkin usein täysin aiheettomasti ihan vaan siksi, että hermoni menee.

Usein ajattelen, että minulla on oikeus näyttää kaikkia tunteita. Olen uskonut siihen, että tunteita ei pidä padota. Näin varmasti on, mutta ehkä tunteita voi ilmaista eri tavalla. On ihan eri asia todeta olevansa vihainen, kuin räyhätä ja riehua sata lasissa.

Taas sama vanha totuus: Ei sillä ole niin väliä, mitä minulle tapahtuu, vaan miten siihen suhtaudun.

Buddha Quote 84 by h.koppdelaney, on Flickr

Jennyn kirjoitus sai minut miettimään sitä, että räyhäämiseni ja riehumiseni ei ole oikeutettua. Vaikka minulla on paha olo, ei se ole usein puolisoni syy. En taida osata vihaani muuten ilmaista? Olen oppinut mesomaan ja kuvittelen sen auttavan ja helpottavan.

Pieni lapsi ei aina osaa sanoa, miksi tuntuu pahalta tai edes tunnistaa sitä miltä tuntuu. Aikuisen velvollisuus on opettaa ja auttaa pientä tunnistamaan tunteet sanoittamalla niitä.

Samoittamisen opettelu ja sen lapselle tekeminen on minullekin hyvä harjoitus. Opin vähitellen sanoittamaan tunteitani ihan niin kuin lapseni tunteita sanoitan. Tekee hyvää minullekin. Samalla tulee ihan pieni tuumaustauko, miltä minusta oikeasti tuntuu? Saattaa olla, että jo ensi kerralla en räyhääkään.