Pipi

Olo on tuskainen, tukkoinen, epämukava, heikko, väsynyt, elähtänyt, kypsä, hermostunut, särkevä, aristava, koskeva ja vaikka vielä mitä. Syksy pukkasi flunssan päälle jälleen kerran. Hetkessä elämistä koetellaan, enkä millään jaksaisi vaan olla. Vai jaksanko?

Laskin tämän olevan kuudes flunssa, pienellä on kahdeksas flunssa tänä vuonna. Päivähoidon aloittaminen on kaiken takana. Ei naurata. Yleensä flunssan yhteydessä saa kaiken kukkuraksi pysyä poissa jumpasta kaksi viikkoa. Sinne pääseminen on minulle tärkeää. Nyt kun olen ollut kuusi kertaa flunssassa, niin se tekee jo kolme kuukautta jumppataukoa tänä vuonna. Saattaisi käydä hermoon, jo vielä olisi olemassa ne hermot!

Olen kiukutellut aina siitä, kun olen tullut kipeäksi. Harmittaa kun väsyttää. Ärsyttää kun ei pääse sinne jumppaan. On tosi kurjaa, kun on paha olo, eikä saa nukuttua kunnolla. Mitään ei voi tehdä, kun on kipeä. Aina sitä vaan tulee kipeäksi vaikka jatkuvasti yliannostelee D- ja C-vitamiinia. Kiskon hunajaa, yrttejä, marjamehua ja inkivääriä, mikään ei auta. Mutta mitä sitten?

Olen oppinut, että kipeys, ihan niin kuin kaikki muukin menee ohi. Ihan sama, miksi siinä rypeä, kun ei se ole niin vaarallista ja menee ohi. Jään henkiin ja voin jatkaa elämääni. Aina tulee uusia päiviä, uusi jumppia ja huomenna on jo paljon parempi olo.

Tekisi mieli hehkuttaa mahdollisuuksista käpertyä sohvaan tai nukkua päiväunet. Niin ei aina ole oikeassa elämässä. Valitsen työn, kotityöt ja lapsen hoidon. Olen niiden kanssa ja annan taudin tulla tai mennä. Ihan sama. Tämä on niin tätä.

Sen verran nyt olen olotilassani rypenyt, että tuntuu, että olisin päässyt pisteeseen, jossa voin todeta, etten oikeasti menetä mitään. Enää en tiedä edes mihin muka aika olisi ollut paremmin käytettävissä menneenä viikonloppuna. Ihan sama.

Lue myös vanhoja ajatuksiani sairastamisesta ja anna niidenkin mennä:

Jääpuikkoja

Hetkeen keskittymisen vaikeus sairastaessa

Seikkailu Hangossa

Palataan alkukesän lämpöön ja kauneuteen. Syksyn tullen on kiva muistella menneitä seikkailuita ja painaa mieleen miten metkaa retkeily omalla perheellä on. Sitä saattaa innostua ensi kesänäkin retkeilemään!

Meillä oli kesäkuun lopussa fantastinen viikonloppuretki Hangossa. Ajelimme perille perjantai-iltana ja leiriydyimme lämpimän kauniissa kesäillassa leirintäalueen mökkiin. Ensimmäisenä iltana pyöräilimme vähän geokätköjen perässä ja illastimme ihanassa Makaronitehtaassa. Auringonlasku oli kaunis.

Lauantai kului kokonaan kätköjen perässä. Näimme saaren kauneimmat paikat ja nautimme merituulesta. 

Hiekkarantaa on Hangossa kilometritolkulla! 

Pidimme picnicciä rannalta löytyneellä pöydällä ja ihastelimme maisemaa.

Vanhan kappelin muistokiven teksti on pysäyttävä.

Tällä rinteellä oli muinoin kappeli, josta säteillyt hengen valo johdatti esi-isiämme kuuntelemaan. 

Hiljentynyt voi vieläkin kuulla tuulen kuiskivan heidän vaiheistaan ja uskostaan.

Koko päivän pyöräilyn jälkeen pizza maistui erinomaiselta! Uskomatonta, mutta meistä alle puolen kilometrin päässä asuva pariskunta istui samaan pöytään. Emme tunteneet ennestään, mutta juttelimme kaikenlaista hyvän illallisen lomassa. Lähinnä Hangon kauneus oli päälimmäinen juttuaihe.

Tyypillinen hankolainen rantakoppi sopii sekin kuin nyrkki silmään.

Näitä pitsihuviloita riittää!

Auringonlasku oli jälleen henkeäsalpaavan kaunis leirintäalueen rannalla.

Sunnuntaina löysimme keskeltä metsää alttarin. Sen luo oli juhlallista tulla.

Kaikista hienoin ranta vei meidät nauttimaan jälleen yhdestä kohtaamisesta ihmisen kanssa, joka taas on mökkimme lähistöllä töissä. Sattumaa, kaikki on sattumaa ja ohimenevää tässä elämässä. Meillä oli antoisa juttuhetki luonnon rauhassa.

Mannerheimin kahvilaan lounaalle mennessämme vastaan tuli taas sattumalta spinningohjaani. Hanko tuntui maagiselta!

Näkymä lounasravintolan terassilta.

Haimme vielä muutamia kätköjä, mutta ehdottomasti hienoin paikka oli tuulimyllyjen katveessa.

Meidän kuului mennä Hankoon. Viikonloppu oli upean onnistunut ja sen antamalla energialla jaksoi pitkään!

Hiljaisuus: portti sieluun?

Olen kovaääninen. Minulle huomautetaan siitä tosi usein. Nykyään kiinnitän huomiota myös toisten kovaäänisyyteen, ehkä siksi, että en halua aina olla ainoa mölyapina. Itseäni kovaäänisyyteni ei juuri haittaa, mutta lähiaikoina minulla on ollut ajatus, että kuulenkohan itseäni, sitä mitä sisällä oikeasti haluan sanoa, kun meuhkaan niin kovaan ääneen?



Harjoittelen ahkerasti, että oppisin olemaan hiljaa. Muodollinen harjoittaminen, istuminen, auttaa siinä. Pysähtyminen kuuntelemaan hiljentää ja palauttaa omaan kehoon ja saa oikean ”sielun” sanoman oikeassa muodossa esiin

Kaikki ihmisen harmit johtuvat hänen kyvyttömyydestään istua hiljaa huoneessa tekemättä mitään.
~ Blaise Pascal

Olen joskus aiemmin referoinut kirjaa Intohimoinen läsnäolo: havahtuneen tietoisuuden seitsemänominaisuutta. Jos vielä muistatte, niin ensimmäisen ominaisuus oli hiljaisuus. Kirjan mukaan hiljaisuus vastaa kaikkiin kysymyksiin, tuo ideoita ja tekee yksinolosta vapauttavaa.

Tolle taas sanoo hiljaisuudestaseuraavaa: Hiljaisuus -  Etsikää sitä siitä hiljaisuudesta, josta äänet nousevat ja johon ne jälleen palaavat. Kiinnittäkää enemmän huomiota hiljaisuuteen kuin ääniin. Huomion kiinnittäminen ulkoiseen hiljaisuuteen synnyttää sisäistä hiljaisuutta: mieli vaikenee. Ovi avautuu.

Ellei olisi mitään muuta kuin hiljaisuus, et kokisi sen alemassaoloa. Et tietäisi, mitä se on. Vasta kun ääni ilmaantuu, hiljaisuus mahdollistuu. Ja vastaavasti, jos olisi vain avaruus ilman avaruudessa olevia esineitä, et kokisi sen olemassaoloa.

Tollen mielestä siis myös kannattaa olla hiljaa, niin sisin sielu aukeaa.

Sony RX1, A User Report by kern.justin, on Flickr

.:Hengellinen hiljaisuus:.

Jopa Wikipedia tuntee hiljaisuuden hengellisen puolen. Sisäinen tyyneys on hiljaisuuden metafora. Mielen hiljentyminen ajatuksista on tavoite monessa henkisessä harjoituksessa. Kyse ei tällöin ole äänen puuttumisesta, vaan yhteyden saamisesta todellisuuteen tai omaan itseen, siihen sieluun. Eri uskonnoissa tämä ilmenee olennaisena piirteenä. Kristittyjen hiljaiset rukoukset, islamin sufikirjoitusten sisäisen hiljaisuuden sanoma, buddhalaisuuden valaistuminen mielen hiljentyessä ja vaikka kveekareiden seremonioiden hiljaiset hetket ovat esimerkkejä.


Voinemme siis todeta, että kaikkien näiden todisteiden valossa kannattaa vaalia hiljaisuutta.




Lue edelliset hiljaisuuskirjoitukset:

Hiljaisuus: Liian hiljaista?

Hiljaisuus: Helikopteri

Hiljaisuus: tietoinen kuuntelu

Muuten on myöhäistä

5th @ 5:53 by ...-Wink-..., on Flickr

Jokainen meistä seisoo yksin maan sydämessä auringonsäteen lävistämänä ja yhtäkkiä on ilta. Äkisti ovat kaikki junat menneet ja kaikki kellot pysähtyneet. Yhtäkkiä ovat kaikki sanat loppuneet.

Kun me vihdoinkin olemme päättäneet puhaltaa ulos tunteemme, onkin trumpetti jäässä eikä kuulu äänen pihaustakaan. Kun me ojennamme kätemme hyväilyyn onkin poski jo poissa.

Kun me päätämme lähettää punaiset ruusut on osoite tuntematon. Se mikä on meille tärkeää sanoa täytyy sanoa - itsemme tähden.

Meidän tulee oivaltaa, että elinhetkemme ovat niin ohikiitävän lyhyitä, ettei meillä ole aikaa siirtää mitään - mikä voisi muuttaa jotain - juuri nyt.

~ Salvatore Quasimodo (Kaarinan Blogista löydetty)


Kosketti todella.

Merkityksellistä

Jokapäiväinen Zen IV: Suhteista

Tänään saatte neljättä kertaa otteita Charlotte Joko Beckin kirjasta Jokapäiväinen Zen. Olemme siirtymässä kohti osuutta, joka minua puhutteli eniten. Tässä on juttua harjoittamisesta ihmissuhteissa. Olen ainakin itse tämän kaltaisia ajatuksia vailla. Kohtaamme jokainen toisen ihmisen useasti päivässä, on sääli jättää harjoittelematta näissä tilanteissa.

Omassa tärkeimmässä ja läheisimmässä ihmissuhteessa on aina joskus ristiriitoja. Saattaa vaatia viikkojen kovan harjoituksen ennen kuin tajuamme, että emme halua olla oikeassa, vaan haluamme olla ”Suurempi Astia”. Nimeä draamaan liittyvät ajatukset: niin, hänen ei pitäisi tehdä sitä; niin, en voi sietää sitä mitä hän tekee; niin, keksin kyllä keinon kostaa – kaikki tämä pitää ehkä paikkansa pinnallisella tasolla, mutta se on silti vain saippuaoopperaa.

Jos todella astumme askeleen taaksepäin ja tarkkailemme, kykenemme ajan myötä näkemään ajatuksemme ajatuksina eikä totuutena. Kun ne rauhoittuvat, mitä minulle jää? Minulle jää fyysisten reaktioiden välitön kokeminen kehossani, sakka. Kun koen tämän sakan välittömästi (jännityksenä, kireytenä), pääsen vähitellen tilaan (samadhi), joka tietää mitä tehdä, miten toimia. Se tietää mikä toiminta on parhaaksi, ei vain minulle vaan myös toiselle. Kun teen itsestäni Suuremman Astian, koen ”ykseyden” välittömästi.

Serendipity - by Anna Marie Gearhart, on Flickr

.:Harjoitus suhteissa:.

Kun otamme ihmissuhteemme harjoituksemme kohteeksi. alamme tajuta, että ne antavat meille parhaan tilaisuuden kasvaa. Niissä voimme nähdä mitä mielemme, kehomme, aistimme ja ajatuksemme todella ovat. Miksi suhteet sopivat niin erinomaisesti harjoitukseen? Miksi ne auttavat meitä saavuttamaan sen, mitä voidaan sanoa egon vähittäiseksi kuolemaksi?

Koska muodollisen zazenin harjoittamisen lisäksi mikään muu kuin ihmissuhteet ei voi paremmin auttaa meitä näkemään, mihin olemme takertuneet ja mistä pidämme kiinni. Niin kauan kuin ärsyynnymme, meillä on mahdollisuus oppia ja kasvaa. Ihmissuhde on siis suurenmoinen lahja, ei siksi että se tekisi meistä onnellisia – usein niin ei käy – vaan koska läheinen ihmissuhde (jos näemme sen harjoituksena) on kirkkain peili, jonka voimme löytää.

Lue edelliset osat:

Jokapäiväinen Zen I: Johdanto ja elämänohje

Jokapäiväinen Zen II: Alku ja miksi?
Jokapäiväinen Zen III: Peloista ja harjoittamisesta

Erään lounaan anatomia

Jään tänään paskamutsihetken eiliseltä. Heräsin taas vaihteeksi läsnäolon tärkeyteen. Pieni on hyvä opettaja, tai oikeastaan pakottaja.

Näen silmäkulmastani, kuinka pieni leikkii ruokapöydässä soijamaitopurkillaan, eikä lapa ruokaa suuhunsa.

Hermostun ja poimin ruokaa hänelle valmiiksi haarukkaan. Syötän muutaman haarukallisen. Ruoka menee suuhun ja molemmat ovat tyytyväisiä.

Vähän ajan päästä huomaan taas, että pieni leikkii ja mitään ei mene suuhun. Ärsyttää vielä enemmän. Syötän taas pientä hetken.

Bento #10: Snowman with Child by Mokiko - Bohnenhase, on Flickr

Sitten kun kolmannen kerran sama toistuu ja havahdun huomioon, että taas ei syödä, niin tajuan, että se olen minä, joka ei tässä keskity olemaan pöydässä yhteisellä lounaalla. Pieni ei saa minulta mitään, koska luen samalla iPadilta lehteä.

Ei ole ihme, että pieni unohtuu leikkimään ja on muualla kun pöydässä syömässä, jos minäkin olen vain fyysisesti läsnä. Mistään ei tule mitään ja hermo laulaa, kun ei huomaa mitä on menossa. Ihan turhaan. Mitä jos vähän keskittyisi ja palaisi tähän hetkeen?

Palaan tähän hetkeen. Syömme loppuun yhdessä kunhan ensin pyydän anteeksi.

Hiljaisuus: tietoinen kuuntelu

Helikopterikirjoituksen jälkeen jäin miettimään miksi hiljaisuus on tärkeää? Ainakin se rauhoittaa ja tuntuu jotenkin lataavan akkuja. Melontaretkellä taas tuntui siltä, että vaikka koko päivän oli melan varressa, ei väsynyt kuin fyysisesti. Ihanan hiljainen ympäröivä luonto latasi enemmän kuin kulutti henkisiä voimavaroja. Ajattelin etsiä vähän lisää syitä siihen miksi hiljaisuus tuntuu niin hyvälle.

Kuin tilauksesta, löysin hesarista artikkelin tietoisesta kuuntelusta. Mitä sillä on taas hiljaisuuden kanssa tekemistä? Tutustutaan artikkeliin.

Olli-Taavetti Kankkusen mielestä tietoinen kuuntelu kasvattaa uteliaisuutta, kiinnostusta. "Ja sen viriäminen auttaa löytämään uusia näkökulmia kaikilla elämän saroilla."

Kiivasta tuksutusta, terävää ripinää, muhkeita kohahduksia tärinällä.

Mies seisoo silmät kiinni Mannerheimintien liikenteen keskellä ja kuuntelee: Finlandia-talon lipputankojen tuulessa tempoilevia vaijereita, nastarenkaita asfaltilla, ohi ajavia ratikoita – ja kaikkea mitä vain eetteri kantaa.

Clark Street Bridge by ShutterRunner, on Flickr

Ollaan kuuntelukävelyllä. Se on eräs metodi kuuntelukasvatuksessa, josta Kankkunen tekee väitöskirjaa Sibelius-Akatemiassa.

Kuuntelukävelyn aikana pyritään luopumaan äänten analysoimisesta ja niihin liittyvistä ennakkoasenteista, "hyvien" ja "pahojen" äänien arvottamisesta. Ääniin vain kiinnitetään huomiota, sallivasti ja valppaasti.

Rennolla tavalla henkevän oloinen herra heittää paradoksilla:

"Arviointitaito kehittyy siten, että aluksi ei arvioida."

Opettajana hän haluaa kuuntelutaidon osaksi koulujen perusopetusta. Ja kyllä hän sitä aikuisillekin opettaisi, kaikille tarpeellisena kansalaistaitona. Yhtenä tavoitteena on herättää kriittisyys ja ymmärrys siitä, että voimme vaikuttaa ääniympäristöömme.

"Eikä pidä unohtaa kuuntelun merkitystä ihmisen yhteiselämän ja jopa demokratian kannalta. Kuuntelu voi kasvaa aistimisen tasolta asenteeksi."

Minulle tuli tästä artikkelista ajatus, että ympäristönsä ääniä ei ensinnäkään välttämättä tunnista. Ne voisi opetella havainnoimaan siinä, missä opettelee muutenkin tarkkaa havainnointia. Toisekseen, nämä äänet voisi hyväksyä. Niistä ei kannata hermostua, jos niille ei mitään voi. Jos taas ääntä voi ympäristössään vähentää, niin se kannattaa yleisen hyvinvoinnin nimissä tehdä. Näin molemmilla tavoilla, havainnoimalla ja hyväksymällä, tietoisen läsnäolon peruspilareilla, voi vaikuttaa omaan kokemukseensa hiljaisuudesta.



Saitko ajatuksestani kiinni?




Lue hiljaisuuskirjoitusten edelliset osat:

Hiljaisuus: Liian hiljaista?

Hiljaisuus: Helikopteri

Ilman tekoja ei ole mitään

Buddha Quote 25 by h.koppdelaney, on Flickr

Mitä sinä teet tänään ollaksesi enemmän läsnä?

Jokapäiväinen Zen III: Peloista ja harjoittamisesta

Joitain kirjoituksia on jo ilmestynyt Charlotte Joko Beckin kirjan Jokapäiväinen Zen tärkeimmistä kohdista. Tänään on vuorossa kohta peloista ja siitä mitä se harjoittaminen on ja ei ole. Istumisen liekki olisi syytä jostain löytää.

Joko puhuu kirjassa siitä, miten emme ilman harjoittamista huomaa suurinta osaa harhoistamme. Pelkäämme kaikkea ja jopa ajatusta siitä, että pelkäämme. Tätä pelon pullonkaulaa ei aiheuta ehdollistuminen vaan se tuomio itsestämme, jonka langetamme tuon ehdollistumisen perusteella.

Tärkeää on tietää, millaisia ajatuksia me pakonomaisesti mielessämme elättelemme juuri nyt, tänään, ja millaisia kehon jännitystiloja meillä on juuri nyt, tänään. Kun panemme merkille ajatukset ja koemme kehon jännitystilat meditoidessamme, tunnistamme tuon pelon pullonkaulan. Tämän tapahtuessa väärä samaistumisemme rajalliseen minään (tuomioon minästä) vähitellen lakkaa. Yhä enemmän voimme olla se, joka todella olemme: ei-itse, avoin ja avara vastaus elämään. Todellinen minäni, pitkään hylätty ja unohdettu, voi toimia nyt kun näen, että pelon pullonkaula on harhakuvitelma.

Caution: Low Flying Dogs by Mark Strozier, on Flickr

.:Mitä zenin harjoittaminen ei ole:.

Itse asiassa kukaan, joka harjoittaa zeniä, ei ole vapaa kaikista harhakuvitelmista. Me kaikki toivomme muuttuvamme, saavuttavamme jotakin! Nimenomaan tämä on perusharha. Jo se että tarkastelemme tätä toivetta, alkaa tuoda siihen selvyyttä, ja harjoituksen pohja muuttuu. Alamme ymmärtää, että kiihkeä toiveemme tulla paremmiksi tai saavuttaa jotakin on itsessään harha.

.:Mitä zenin harjoittaminen on:.

Harjoitus on kaikilla tasoilla sitä, että olemme sitä, mitä sillä hetkellä olemme. Siinä ei ole kysymys siitä, että ollaan hyviä tai huonoja, parempia tai huonompia. Joskus puheiden jälkeen ihmiset sanovat: ”Minä en ymmärrä sitä.” Ja sekin on ihan ok. Ymmärryksemme kasvaa vuosien myötä, mutta jokaisena hetkenä olemme täydellisiä – kun olemme sitä, mitä olemme.

.:Tarkkaavaisuuden tuli:.

Harjoittaminen on tarkkaavaisuuden opettelemista. Hän vertaa harjoittamista palamiseen. Eri materiaalit palavat eri tavalla, ja harjoittaminen on mahdollista ilman, että tarkkaavaisuus paranee. Useimmat ovat sesshineissä tavoittelemassa valaistumista. Valaistumisessa on kyse kuitenkin juuri siitä, miten toimimme esimiehemme, lapsemme, rakastettumme tai kumppanimme – kenen tahansa – suhteen. Elämämme on absoluuttista; mitään muuta ei ole. Totuus ei ole jossakin muualla. Meillä on kuitenkin mieli, joka yrittää polttaa menneisyyttä tai tulevaisuutta. Elävän nykyhetken – valaistumisen kohtaamme harvoin.

Me haluamme ajatella. He Haluamme tuntea maailmankaikkeuden salat. Tuli hiipuu, koska se ei saa happea. Palaminen on tukahtunut, syntyy vain kuonaa, eikä tuo kuona likaa vain meitä, se likaa kaiken. On tärkeää harjoittaa zazeniä joka päivä, sillä muuten käsityksemme palamisprosessista hämärtyy, niin että tuli hiipuu. Meidän on harjoitettava zazeniä joka päivä. Jopa kymmenen minuuttia on parempi kuin ei mitään. Sesshinit ovat myös olennaisen tärkeitä niille, jotka opiskelevat tosissaan: päivittäinen zazenin harjoitus saattaa pitää tulen palamassa hiljalleen, mutta yleensä se ei leimahda täyteen liekkiin.

Lue myös edelliset osat:

Jokapäiväinen Zen I: Johdanto ja elämänohje

Jokapäiväinen Zen II: Alku ja miksi?