Jään
tänään paskamutsihetken eiliseltä. Heräsin taas vaihteeksi läsnäolon
tärkeyteen. Pieni on hyvä opettaja, tai oikeastaan pakottaja.
Näen silmäkulmastani, kuinka pieni leikkii
ruokapöydässä soijamaitopurkillaan, eikä lapa ruokaa suuhunsa.
Hermostun ja poimin ruokaa hänelle valmiiksi
haarukkaan. Syötän muutaman haarukallisen. Ruoka menee suuhun ja molemmat ovat
tyytyväisiä.
Vähän ajan päästä huomaan taas, että pieni leikkii ja
mitään ei mene suuhun. Ärsyttää vielä enemmän. Syötän taas pientä hetken.
 |
| Bento #10: Snowman with Child by Mokiko - Bohnenhase, on Flickr |
Sitten kun kolmannen kerran sama toistuu ja havahdun
huomioon, että taas ei syödä, niin tajuan, että se olen minä, joka ei tässä
keskity olemaan pöydässä yhteisellä lounaalla. Pieni ei saa minulta mitään,
koska luen samalla iPadilta lehteä.
Ei ole ihme, että pieni unohtuu leikkimään ja on
muualla kun pöydässä syömässä, jos minäkin olen vain fyysisesti läsnä. Mistään
ei tule mitään ja hermo laulaa, kun ei huomaa mitä on menossa. Ihan turhaan.
Mitä jos vähän keskittyisi ja palaisi tähän hetkeen?
Palaan tähän hetkeen. Syömme loppuun yhdessä kunhan
ensin pyydän anteeksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti