Jokapäiväiset ilonaiheet: vanhemmuus ja tietoinen läsnäolo kirjaa on käsitelty jo pitkään. Tänään ollaan valossa ja varjossa. Mikään ei ole niin pysyvää kuin muutos ja sen tuoma pysymättömyys. Elämästä ei selviä tuntematta varjoaan ja sen tuomia negatiivisiakin tunteita. Kun vain voisi hyväksyä ne osaksi elämää.
.:Pysymättömyys:.
Kaikki elolliset olennot, lapset mukaan lukien, ilmestyvät lyhyiksi hetkiksi elämäämme näennäisen erillisinä kokonaisuuksina, joita kutsumme kehoiksi. Tanssivat päivän valossa hetken ajan ja ovat kohta poissa.
Ehkä parasta mitä voimme tehdä, on tuntea elämän ja omien nykyhetkiemme häviävyys ja elää ne yksi kerrallaan, niin täydesti kuin mahdollista, tuntien samalla kuoleman ehdottomuuden, elämän kasvun ja katoamisen.
.:Tilaa kaikille tunteille:.
Harjoittamisen myötä annamme erilaisten tunnepohjaisten surun ilmausten ja niitä koskevien tarinoiden tulla julki ja jatkua jonkin aikaa ennen minkäänlaisia reaktioita tai huomautuksia lukuun ottamatta täyttä ja hiljaista tarkkaavaisuuttamme. Usein on ollut vaikea tajuta, että tilan teko tällaisille syville ja epämukaville tunteille on yhtä suuri osa tietoista läsnäoloa kuin hengityksen seuraaminen.
Todellinen tietoisen läsnäolon työ on tilan tekemistä kaikelle tapahtuvalle samaan aikaan kun se tapahtuu, avoimesti, tyynesti, myötätuntoisesti. Se tarkoittaa kärsivällisyyttä itsemme ja toisten kanssa, ei ryntäämistä jatkamaan ennenaikaisesti jotain muuta, koska meistä tuntuu pahalta.
Unessa elo voi kestää ihmisen koko eliniän, jolloin pystytetään kulisseja ja eletään valheessa, jotta kuuluttaisiin joukkoon. Tällainen tapa elää on saattanut saada alkunsa kotona vanhempiemme luona ollessamme vauvoja pikkulapsia, kun meille lähetettiin viestejä siitä, mikä vanhempia miellytti ja mikä ei, mikä oli ”hyväksyttävää” käytöstä.
 |
| Kids playing by SanShoot, on Flickr |
.:Varjon kanssa eläminen:.
Ehkä on aika opettaa itseämme kantamaan tätä ikuista taakkaamme ja tekemään tietoisesti jatkuvaa, hetkestä toiseen tapahtuvaa harjoitusta hyväksyäksemme kaikki olemustemme puolet, kuunnellaksemme varjoamme ja puhuaksemme sen kanssa. Tunteaksemme maanalaisen haudatun murheen jokemme ja kunnioittaaksemme itseämme ja hyväksyäksemme itsemme ehdoitta, saattaaksemme työn loppuun matkalla kohti jotain, mitä voisi kutsua todelliseksi aikuisuudeksi.
Meillä voi olla kirkkaampi näkemys lapsistamme, voimme nähdä ja hyväksyä heidät niin, ettei heidän tarvitse piilotella itseään sydäntä särkevissä yrityksissään tulla hyväksytyiksi sellaisina kuin he ovat, eikä sellaisina kuin me – omassa tietämättömyydessämme asioiden olemuksesta ja omista peloistamme johtuen – haluaisimme heidän olevan.
Lue edelliset osat:
Jokapäiväiset ilonaiheet, osa 20. Läsnäoloa kiireettä Jokapäiväiset ilonaiheet, osa 21. Valintoja
Jokapäiväiset ilonaiheet, osa 22. Kontaktissa
Jokapäiväiset ilonaiheet, osa 23. Tasapaino
Jokapäiväiset ilonaiheet, osa 24. Odotukset
Jokapäiväiset ilonaiheet, osa 25. Rajojen asettamisesta
Jokapäiväiset ilonaiheet, osa 26. Ylistystä hetkelle
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti