Tämän
jutun alkuperäinen otsikko oli universumi vittuilee. Kai kaikki olette
tutustuneet vetovoiman lakiin ja siihen miten se mitä manifestoit
toteutuu? Tai tiedätte sanonnan niin universumi vastaa kuin sille huutaa? Yhtä
kaikki, en tiedä mikä on totta ja mikä ei. Tämä on tarina lievistä
vastoinkäymisistä päivänä eräänä.
Universumi oli tuona päivänä aktiivinen. En muista
milloinkaan näin selkeästi saaneeni vinkkiä, että älä mene, älä lähde, älä
ainakaan sillä autolla, älä ole aikataulussasi tai kuvittele mihinkään ehtiväsi.
Minun piti nimittäin aamutuimaan käydä ratsastamassa
reipas lenkki edellispäivänä kurssilla olleella hevosella. Ihan vaan kevyttä
palauttelua oli tarkoitus tehdä. Aikataulupaine tuli siitä, että minun oli
tarkoitus olla takaisin kotona viimeistään kello 11, että puolisoni pääsee
juoksukisoihinsa. Karistin siis unihiekat heti aamusta silmistäni ja kampesin
itseni autoon.
Siitä se sitten lähti.
Auto numero yksi ei starttannut. Auto numero kaksi
starttasi, mutta sen bensatankki oli tyhjä. Ajoin lähimmälle tankille vain
todetakseni, että niih, ei täältä saa 98ia. Sitä MPö:tä meni pari tippaa
tankkiin. Haittaakse?
Ajoin siis seuraavaksi lähimmälle tankille, jonka
automaatti sylkäisi korttini ulos. Edellä ollut mies puisteli päätään eli
hänelle oli käynyt samalla tavalla.
Tässä vaiheessa mietin todella, että pitäisikö mennä
takaisin kotiin leikkimään pienen kanssa, eikä lähteä yhtään mihinkään. Ajoin
sitkeänä sissinä kolmannelle huoltoasemalle. Sieltä sain bensaa, mutta tässä
vaiheessa aikaa oli jo tuhraantunut 20 minuuttia ja aikataulu oli kuin
kiristyvä köysi kaulassani.
Pääsin kuin pääsinkin tallille enemmittä
kommelluksitta. Hoidin hevosen lähtövalmiiksi, mutta vielä kamera putosi
taskusta kuralammikkoon. Sitä hieman piti pyyhkiä ja tarkastaa, että se vielä
toimii… Muutama kirosana tähän. Jeah. Jippiaijee.
Ei muuta kun leuka kohti rintaa ja kohti uusia
vastoinkäymisiä. Nousin ratsaille ja suuntasimme hiekkateille tölttäämään ja
ravaamaan. Nautinnollista ja yllättäen enempää vastuksia ei ilmaantunut. Retki
jäi vähän lyhyemmäksi, mutta pääsin kotiin kommelluksitta. Edelliset kyllä
riittivät. Kiitos.
Joka tapauksessa. Outoa.
Kerrassaan kummallista.
Vastoinkäymisten kanssa on vain elettävä. Voitte uskoa,
että vedin syvään henkeä, monta kertaa. Keskityin seuraavaan vaiheeseen ja olin
murehtimati.
Oletko oppinut vastoinkäymisistäsi? Mitä?
2 kommenttia:
Voi, olen kyllä huomannut. Kaiken lisäksi universumi tuntuu joskus tekevän kaikenlaista ihan huvikseen. Ehkä sillä on välillä tylsää vai herätteleleekö se meitä näin huomaamaan pienten vaivojemme mitättömyyden?
Niinpä. Mitätön pieni ihminen tässä vain yrittää elää... Luin kirjoituksesi synkronisiteetista silloin kun olin tämän kynäillyt. :) Samoja ratoja mennään!
Lähetä kommentti