Laitan lapsen nukkumaan. Pieni kierähtää käsivarsiltani sänkyyn, meitä molempia väsyttää. Vedän peiton pienen päälle ja annan viimeisen suukon. Näen vielä kuinka pieni ottaa muumin tiukasti kainaloonsa.
Laitan makuuhuoneen oven kiinni tarkoituksenani mennä vielä hetkeksi istumaan hiljaisuuteen. Kuulen kuina pieni jää huoneeseen höpöttämään: ”Muumipappa, valaskala, istuu siinä. Uimaan.”
Suunnistan pimeässä eteenpäin. Kompastun matkalla joihinkin leluihin, ainakin osa niistä on teräviä leegoja. Sadattelen, mutta vain mielessäni. Yritän tänä iltana välttää pottaan astumista. Niinkin on tapahtunut.
Katson kellosta aikaa ja istun tuttuun asentoon futonille. Jalat aukeavat itsestään, kun laittaa muutaman tyynyn takapuolen alle. Silmät menevät kiinni ja alan laskea hengitystäni. Keho tuntuu tukkoiselta ja hengitys ei kulje hyvin, keuhkojen pohjassa on tulta monen viikon yskän jäljiltä. Vielä ei ole aika palata jumppaan. Ennen en koskaan tiennyt oikeaa aikaa. Nykyään epäilen sen paremmin huomaavani.
 |
| Sunset Over Western South America (NASA, International Space Station, 04/12/11) by NASA's Marshall Space Flight Center, on Flickr |
Joskus pienen höpötystä saa kuunnella aulan toisella puolella olevassa huoneessa jopa parikymmentä minuuttia. Se ei haittaa. Niiden olosuhteiden kanssa on istuttava, joiden kanssa eletään muutenkin.
Niiskuneidin ja muumin huutelu taukoaa jossain vaiheessa, en kiinnitä siihen huomiota. Istun vain. Mitä sen on väliä? Saan istua.
Lopetettuani kömmin hiljentyneen lapsen viereen nukkumaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti