Tahmaa

Yhteiselo ei ole pienen kanssa tämän syksyn pimetessä ollut koko aikaa ruusuilla tanssimista. 

Päivänä eräänä olin jo valmiiksi väsynyt ja huonotuulinen. Pakottauduin spinningtunnille hakemaan tarpeellisia endorfiinejä, mutta ei kyllä sielläkään oikein kulkenut. Tulipa taas vahvistettua tahdonvoimaa silläkin harjoituksella.

Pieni kitisi kotiin tultua ja meillä ei ollut mistään asiasta yhteistä ymmärrystä. Emme tosiaankaan värähdelleet samalla taajuudella. Väänsimme kättä riisumisesta, välipalasta, vessaan menemisestä, pukemisesta, ulkoleikeistä, lounaasta ja sitten taas vessaan menemisestä ja päiväunille haalarin pukemisesta. Ärähdin muutamaan otteeseen legendaarisen: ”äiti ei nyt jaksa”, koska hermot todella soivat.

Individual Protection by Martin Gommel, on Flickr

Tätä jatkui kaksi tuntia. Palasin ”läsnäoloon”, tähän hetkeen ja kehooni (tai miksi sitä haluaa kutsuakin) varmaan sata kertaa, havainnoin ajatuksiani ja tunteitani niin tarkkaan, että tunsin itseni välillä ihan ulkopuoliseksi. Olen tyytyväinen etten rähjännyt koko aikaa. Ympäristökin kärsi, sanoin tänä aikana ilkeästi puolisolleni ja olin puhelimessa omalle äidilleni epäystävällinen. Mutta pystyin jollain tasolla luottamaan siihen, että tämäkin on ohimenevää ja mitään peruuttamatonta vahinkoa ei pääse ehkä syntymään.

Meillä on aika harvinaista, että pieni on näin kitisevä. Uskokaa huviksenne, mutta yleensä yhteispeli toimii tai ainakaan se ei näin pitkään yleensä pätki. Tavoitteenamme on myös välttää sitä, että pieni otetaan kiinni ja väkisin puetaan tai viedään aikuisen haluamaan paikkaan. Tänään tuntui, että tässä oli todella haastetta oikeastaan ensimmäisen kerran. Ehkä pitäisi uskoa, että se uhma on olemassa?

Pääpointtini tässä jutussa ehkä on se, että on tärkeää pysyä havainnoivana, eikä lähteä omien ajatusten ja tunteiden vietäväksi. Joka hetki voi aloittaa suhtautumisen tilanteeseen alusta. Peli ei ole menetetty!