Auringot käsissä

Satu päivän iloksi. Vai onko se sittenkään satua?

Hämärä oli laskeutumassa metsään. Oli täysin hiljaista. Oli pakko kuunnella itseänsä, etsiä kosketusta metsämaiseman ja oman maisemansa välillä.

Nyyti taapersi kapeaa metsätietä pitkin väsyneenä ja hajamielisenä. Liian kauan hänen oli täytynyt olla vahva. Liian monien ihmisten kivut olivat siirtyneet hänen kannettavikseen. Liian monet ajatukset risteilivät lakkaamatta hänen päässään.

Jossakin syvällä ruumiissa oli nimetön möykky, joka teki Nyytin askeleen painavaksi.

Yhtäkkiä Nyytin edessä seisoi pieni nauravasilmäinen tyttö. Nyyti ei tiennyt, mistä tämä tyttö oli metsä tielle putkahtanut. Siitä huolimatta hän ei ollut yhtään hämmästynyt.

- Päivää, Nyyti. Mihin olet menossa?

- Menen kotiin, tai oikeastaan pois kodistani. Ongelmani on, etten tiedä, missä kotini on - jos yleensä missään.

- Kotisi on tässä, sanoi tyttö ja kosketti häntä. - Mutta sinä et ole tässä.

- Minuun koskee, Nyyti sanoi. - Niskani on kipeä. Vatsassani on möykky, joka on kuin tuntematon, aidattu alue omassa ruumiissani. Tarvitsisin lääkettä, joka helpottaisi kipua ja antaisi rauhallisen unen.

- Sinun ruumiisi on sinun kotisi, sanoi tyttö silmät yhä naurua täynnä. - Se puhuu sinulle. Se tietää sinusta totuuksia, joita sinä itse et tiedä. Oikeastaan vieläkin enemmän. Sinun itseytesi on sinun ruumiissasi. Sinne sinun olisi päästävä sekä kipuasi että iloasi kuuntelemaan.

- Puhu lisää, Nvvti sanoi. - Kerro minulle enemmän itsestäni. Sano, mikä minua vaivaa. Anna asioille nimiä ja elämälleni ohjeita.

- En tee sitä, nauroi tyttö. - En edes osaisi. Sanat eivät sinua paranna. Niitä pitkin ei kulje yhtään tietä sinun kotiisi.

Sun Drenched by Digimist, on Flickr

Tyttö otti Nyytin kädet omiinsa. Aivan kevyesti, tuskin koskettaenkaan. He seisoivat siinä hiljaa kädet käsissä niin kauan että pimeys kääri heidät. Nyyti tunsi, miten hänen sisällään olevan aidatun alueen reunoilla jokin alkoi sulaa - tosin hitaasti, mutta selvästi.

Kädet erkanivat toisistaan.

- Kummallista, Nyyti sanoi, - käsissäni on kaksi aurinkoa. Ne vain jäivät siihen. Hassua.

- Ota ne. Anna niiden sulaa käsiisi ja kulkea ruumiisi kipeisiin kohtiin. Niistäkin tulee osa sinun totuuttasi.

Samassa nauravasilmäinen tyttö katosi.

Nyytillä ei ollut mitään halua lähteä etsimään tyttöä. Hänellä oli tunne, että hän oli tullut kotiin - hyvin lähelle oman ruumiinsa totuutta.

Tarina on Martti Lindqvistin kirjasta: Elämän sylissä