Aloitimme mökkikauden. Siellä oli kuin paratiisissa. Linnut laulaa ja aurinko paistaa. Muodollisen harjoittamisenkin pystyi siirtämään ulos, periaatteessa ei ole mitään raportoitavaa kuten harjoittamisesta yleensä ei ole. Mutta jos nyt kuitenkin vähän…
Istuin ja hengitin rantakivellä. Tai oikeastaan se on melkein kallio. Asentoni ainakin oli vakaa kuin kallio tai niin ainakin kuvittelen. Olen odottanut, että pääsen ulos harjoittamaan muodollisesti. Mökillä se on aika luontevaa, koska muutenkin ollaan koko ajan ulkona. Harjoitin kerrankin keskellä päivää, ei vielä liian väsyneenä.
Aurinko paistaa silmiin ja lämmittää kasvoja, olkapäitä ja jalkoja. Tuoksuu metsältä ja järveltä, puhtaalta. Kallio tuntuu jaloissa epätasaiselta ja karhealta. Olen kyllä nössö, enkä istu paljaalla kalliolla. Istun pienellä patjalla. Ilman sitä istuminen toisi asentoon lisähaastetta. Ehkä ensi kerralla. Keskityn tuuleen ja veden liplatukseen kallioon ja laituriin. Ihmisen aiheuttamat äänet ovat vähemmistössä. Hengitän tuulta sisään ja puhallan tuuleen ulos.
Uudessa paikassa harjoittaminen ei ole ihan helppoa, koko ajan nousee paikkaa koskevia ajatuksia. Tuleekohan käärme? Putoankohan järveen, jos nojaan liikaa eteenpäin? Yritän keskittyä tiukemmin.
Katsoja on tutussa paikassa silmien takana. Piste hehkuu auringossa erilaisena. Löydän sen hetkittäin, kun saan ajatuksia karistettua. Lasken hengityksiä koska ei ole mitään mahdollisuutta uudessa paikassa vain olla. Ehkä jo huomenna?
 |
| Mökkikallio |
Kolmantena päivän kivellä istuminen ja hengittäminen oli jo paikan puolesta ”helpompaa”. Kärmes ei ollut tullut ja syönyt edellisinäkään päivinä, enkä ollut pudonnut järveen. Ajatukset ovat vain ajatuksia.
Tuuli on ihana. Se vie ajatuksia ja uloshengityksessä puhaltamani ilman. Tuuli ja tietysti aurinko ovat ulkona harjoittamisen omat elementit. Tänne palaan vielä harjoittamaan monesti tänä kesänä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti