Kuten olen ehkä jo joskus kertonut koin ensimmäisen ”meditaatio”hetkeni ohjatusti Vaihto-oppilaana Monash yliopistolla vuonna 1997. Kyseessä oli ohjattu ryhmä, jossa lähinnä pyrittiin parantamaan opiskelutekniikoita ja sitä kautta tuloksia. Sikäli hienoa, että ”meditaatiokin” oli ohjelmassa. Ohjaaja kävi muistaakseni koko kehon läpi jäsen jäseneltä, joka sitten rentoutettiin. Lopuksi varmaan vähän hiljennettiin ajatuksia. Minulla oli jälkeen päin mielestäni levännyt ja rentoutunut olo. Tiedostin siis jotain. Näin jälkeen päin ajatellen, tilanne ei juuri lukion jumppatuntien rentoutumistuokioista nauhan tahtiin juuri eronnut. Siellä tosin aina nukahdin.
Muistan vaihdossa vielä ollessani aina silloin tällöin, jonkin nauhan kanssa tai itsekseni, tehneeni näitä jäsen-jäseneltä, lihas-lihakselta rentoutumisia. Hengitystä opettelin käyttämään sen yhteydessä kivun pois hengittämiseen, jopa niin hyvin tuloksin, etten enää tavallisiin vatsakipuihin ja päänsärkyyn sen koommin ole särkylääkkeitä ottanut. Yksi poikkeustilanne tähän sääntöön taisi olla kaksi vuotta sitten kun leirinuotio oli yöllä antanut häkää henkeen. Päänsärky oli sen verran kova, ettei 18 kiloista rinkkaa paljon tehnyt kanniskella… Jotta emme olisi jääneet metsään, myönnyin ottamaan napin – ensimmäistä kertaa moneen vuoteen. Yleensä lääkkeeni menevät muiden olon helpottamiseen.
Mielenkiinto ja tietty hengitykseen keskittymistapa siis jäivät elämään kunnes marraskuussa 2008 osallistuin Seija Mauron tietoisen läsnäolon kurssille työväenopistossa. Luentojen ja keskusteluiden lisäksi viikonloppuna meditoitiin istuen, kävellen ja syöden. Tapa oli hyväksyvä ja oletus jokaisen osaamisesta helpottava. Teimme myös sanattomia kuuntelu- ja lohduttamisharjoituksia pareittain.
Kurssi palautui mieleeni jälleen kun männä viikolla sain vihdoin magneeteilla sanat: Are you sure? – jääkaapinoveeni. Sen nähdessäni muistan ajatella, mikä muu on totta juuri nyt?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti