Tässä kirjoituksessa jatkuu kirjan Intohimoinen läsnäolo : havahtuneen tietoisuuden seitsemän ominaisuutta ensimmäisen ominaisuuden hiljaisuuden käsittely.
.:Minän tarina:.
Vaikka läsnäolon kokisi kuinka vahvasti, oma kulunut ”minän” tarina nousee esiin yhä uudestaan. Se hallitsee tietoisuutta ja vaatii saada tulla kerrotuksi. Tarina kertoo minän saavutuksista, lapsista, matkoista, pitämisistä, inhoamisista ja tulevista hankinnoista. Kertoja ei havaitse kuulijaa, eikä kuulija kertojaa, koska kuulija samalla koko ajan kertoo tajunnassaan samaa tarinaa itsestään.
Tarina on tapa ajatella itseään hahmona, jonka arvo on siinä, että se pystyy hankkimaan asioita ja kokemuksia, jotka saavat sen vaikuttamaan kiinnostavammalta, menestyvämmältä, vaikutusvaltaisemmalta tai seksikkäämmältä. Tarina voi myös pohjautua hahmoon, joka näkee itsensä uhrina ja saa maailman tapahtumatkin vahvistamaan tarinansa elämän kovuudesta. Silloin hahmon kärsimykset ja pelot ovat tärkeimpiä.
Minä elää omaa elämäänsä näissä harjoitelluissa tarinoissa, jotka liikkuvat menneessä ja tulevassa. Kirjailija sanoo nuorempana olleensa kiinnostunut tarinastaan sekä suojelumekanismina, joka auttaisi ettei itse tee samoja virheitä uudelleen, että jännityksen laukaisijana, jolloin tarina toivottavasti paljastaisi sen merkityksen. Hän kertoi tarinaa väsymättä kaikille, jotka suostuivat kuuntelemaan. Sitten hän kyllästyi itsekin.
 |
| Rind By Escher by Cayusa, on Flickr |
.:Tarinaa ei tarvita tässä hetkessä:.
Havahtuneessa tietoisuudessa tarina sinänsä ei ole ongelma, koska se nähdään tottumuksena, jolla on aikansa ja paikkansa. Se ei enää hallitse tajuntaa. Havahtunut tietoisuus tietää, milloin ”minä-tarinan” näkökohtia haluaa ajatella, mutta muuten se kiinnittää niihin vähän huomiota. Se on lähinnä kiinnostunut nykyhetkestä. Tarinan kertomisella on toki paikkansa, esimerkiksi sen yhteyden saamiseksi, jonka palvelemista kaikki vilpitön keskustelu on.
Olemisen tunteminen kotoisaksi nykyhetkessä on ”hiljaa pysyttelemistä”. Se ei ole ”älä puhu”, ”älä naura” eikä edes ”älä huuda”. Se on sen sijaan hiljaisuuden huomaamista, joka ympäröi kaikkea toimintaa, kaikkia ajatuksia ja sanoja. Yksinkertaista olemista voi kokea hengittämisen, kosketuksen, näkemisen, äänen, hajun ja maun kautta. Nämä elämykset eivät edellytä viittaamista kokijaan, eivätkä ne tarvitse tarinaa elävöittäjäkseen. Kun tästä tietoisuudesta tulee tapa, itseen viittaaminen alkaa pitkästyttää ja olla taakka. Tietoisuutta kiinnostaa enemmän se, mitä koemme juuri nyt. Se ei välitä keksiä tarinaa, jonka päärooli olisi meidän.
Suorien kokemusten avulla elämme elämää sellaisena kuin se tulee yrittämättä soveltaa tapahtumia tarinaamme tai myyttiimme.
Lue Intohimoisesta läsnäolosta lisää:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti