Palatessani illalla kotiin kaupungilta päädyin bussia odotellessa osaksi taidetta. Tai niin ainakin luulen. Mariano Pensottin maailmalla kiertänyt esitys Sometimes I think, I can see you on osa Helsingin katukuvaa osana URB 11 festivaalia.
Julkisessa tilassa läppärein varustetut kirjailijat tarkkailevat ympäristöään ja muodostavat havainnoistaan totuutta ja fiktiota sekoittavia pieniä tarinoita. Kirjoitukset heijastetaan reaaliajassa aseman seinille, joilta ihmiset voivat seurata teosten muotoutumista. Matkaajat päätyvät pelkästään tilan läpi kulkemalla tarinan henkilöiksi, ja voivat myös omalla toiminnallaan osallistua spontaaniin yhteiseen luomiseen.
 |
| Sometimes I think, I can see you. Kuva: Mariano Pensotti |
Katselin hyvän hetken Elielinaukiolla bussia odottaessani screeniä ennen kuin tajusin yhtään mistä on kyse. Huomasin takanai naisen kirjoittamassa ja katsomassa screenille klo 21 jälkeen aurinkolasit päässä. Hän huomasi, että minä huomasin. Hän alkoi kirjoittaa. Teksti ei ilmeisesti mene minnekään muistiin. Kirjoituksessa oli ainakin näitä asioita:
Bussiasemalla on hetki aikaa olla omana itsenään fyysillisenä kokonaisuutena. Välitilassa. Menneisyyden ja tulevaisuuden välissä. Ei ole mitään toimintaa. On vain olemista. Omana itsenään.
- Mistä hän tiesi, mitä minä mietin? Aikuisten oikeasti?
Naapurit olivat päässeet suoraan ”pariskuntana jolla on pieni poika” mukaan tarinaan. Onnea yksivuotiaalle! – oli heijastunut screenille. Poika täytti vuoden edellisenä päivänä.
- Kirjailija tiesi senkin!
Tulimme samalla bussilla kotiin kauniina iltana.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti