Pyhä hetki

.:Oikeassa ajassa ja paikassa:.

Palaan yhä uudelleen hetkiin, joissa on ollut vahva läsnäolon maku. En osaa edes selittää miksi juuri nämä tilanteet ovat herättäneet tämän tunteen niin voimakkaana. Varmaa on, että ne ovat jääneet mieleen siksi, että tilanteessa olen ollut hyvin valpas ja huomiointini on ollut tarkkaa ja hidastunutta. Juuri sellaista kuin se tietoisessa läsnäolossa tulisi olla. Voisiko sitä sanoa pyhäksi hetkeksi? Näin tekee P. Koskimies uudessa Latu & Polku lehdessä kertoessaan miten sai ensimmäisen kerran tehdä tulet uuteen uuniin. Ilmaus on ”vähän uskonnollinen”, mutta tunne on niin vahva, että sana pyhä ei mielestäni ole ollenkaan liioiteltu. Siis nimenomaan läsnäolon tunne.

Oman takan ensi sytytys on myös minulle hetki joka sai henkeni salpautumaan. Ja elämäähän ei mitata hengen vedoilla vaan niiden hetkien määrällä jotka saavan hengen salpautumaan. Se oli konkreettinen hetki jolloin en olisi halunnut olla missään muualla. Takkatulen ääni ja rätinä, meneillään olevien rakennusvaiheiden tuoksut. Pienen pieni tuli jonka sai tehdä takkaa kuivattaakseen. Se oli todella pysäyttävä ja koskettava, konkreettisesti koko kehossa tuntuva hyvä tunne.

Ensimmäinen tuli omaan takkaan

Toinen pyhä hetki on itse asiassa vielä useammin mielessäni vahvana läsnäolon hetkenä. Se tilanne on rakkaiden sukulaisten ja entisten kämppäkavereiden luona minilomalla. Olin uuvuksissa liiasta työn teosta ja pelastautunut heille viikonlopuksi lepäämään. Muistan vain maanneeni sohvalla täysin juurtuneena kissa kainalossa toisten touhutessa ympärillä. Mikään ei tuntunut paremmalta sillä hetkellä kuin olla vaan ja seurata ympärillä olevaa hyörintää. Toiset mukana olleet pelasivat ja välillä katsottiin tv:tä.

Kolmas tilanne on samassa talossa. Ilmeisesti tunnen jotenkin kuuluvani sinne. Vaikka yhdessä asuessamme asuimmekin eri talossa. Tunnen aina olevani heille tervetullut. Veri on vettä sakeampaa. Nykyinen talo on hyvin samanlainen kuin vanhankin. Tämä toinen tilanne on kuitenkin heidän häistään, joita olimme valmistelleet jonkin aikaa. Sain tavata paljon ihmisiä joista olin vain kuullut, osan tavannut joskus vain lyhyesti. Tilanteessa avaan kuohuviinipulloja poksauttelemalla korkit pitkälle puutarhaan. Kuuluin sinne, siihen juhlaan, juuri siihen rooliin. Päivä ja puutarhan kauniit yksityiskohdat ovat piirtyneet tarkkoina mieleen.

Yksi pyhä tilanne tuli nyt tätä kirjottaessa jostain vielä mieleen. Se on pitkän pyörämarssin toinen tai kolmas päivä Turun saaristotiellä. On kuuma ja löydämme reitiltä kelluvan laivakahvilan. Syömme isot jäätelöannokset. En ole syönyt jäätelöannosta varmaan 15 vuoteen. Pitkällä pyörämarssilla sen sisältämä energiamäärä kyllä kului. Tässä muistossa etenkin makuaisti ottaa niskaotteen.

Näitä hetkiä ei voi tehdä, eikä väkisin yrittää saavuttaa. Ne vain tulevat jostain. Niitä odotellessa voi opetella elämään tietoisemmin ja lukea vaikka Antti Hyryn Finlandialla 2009 palkitun kirjan Uuni, jota P. Koskimies kolumnissaan suosittaa. Kirja kertoo uunin rakentamisesta, mutta myös arvoista ja siitä mikä on kestävää ja pysyvää.