Uskomatonta mutta totta, taas sunnuntai ja taas aivan hirveä keli. Viime sunnuntai oli jo kolmas sunnuntai putkeen kun lunta sataan vaakaan. On erityisen jännittävää kun ei tiedä autoillessaan missä tiet ja etenkin moottoritien rampit menevät. Teiden auraaminen on aivan yliarvostettua. Eli eikun ulkoilemaan hevosten kanssa. Aina välillä voisin tuntea kiitollisuutta jos äiti olisi vienyt meidän balettitunneille tai jotain muuta sisäliikuntalajia harrastamaan. Keli on kuin hevosten kotona islannissa ja ne eivät välitä, ovat aina yhtä innokkaita lähtemään metsään.
Metsässä oli hiljaista ja kaunista. Lisäjännitystä etenemiseen tuo se ettei tiedä mitä lumen alla on. Hevoset kulkevat kaikesta läpi, yleensä mitä epäilyttävämpää sitä enemmän otetaan vauhtia. Kuljin osan matkaa kahdestaan hevosen kanssa, osan matkasta yhdessä toisen ratsukon kanssa. Yksin metsässä oleminen tai siis hevosen kanssa on todella levollista. Ratsastaessa täytyy keskittyä siihen mitä tekee. Ajatus ei voi harhailla, muuta kuin maisemia ihailemaan. Jossain haukkui koira ja epäilimme, että lähelle tulee ulkoilijoita. Yritimme varoittaa heitä että olemme hevosilla, ketään ei kuitenkaan tullut polulla vastaan. Ympäristön tarkkaileminen on tärkeää jotta ennakoisi mahdolliset vaaran paikat, hevosia pelästyttävät asiat, mutta myös sen ettei pelota muita kulkijoita. Onneksi siihen voi yhdistää metsän ihailun!
 |
Hevonen kuuntee ympäristöä ja ihmistä.
Aina valmiina pakemaan. |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti