Tätä on riittänyt. Niin meillä kuin varmaan teilläkin. Lumen kolaaminen on mielestäni sopiva tietoisen läsnäolon käytännön harjoitus. Siinä on monotonisuutta, siinä ei tarvitse suuresti suunnitella mitään monimutkaista ja ennen kaikkea siinä voi uppoutua tekemiseen (flow). Ainakin meillä ylämäkeen lunta puskiessa siihen saa kulumaan tunnin jos toisenkin. Lumi on vietävä jo kauas puutarhaan, tosiasiahan on että lunta voi sataa vielä monta kuukautta.
Samalla lumen luonti on hieman (välillä vähän enemmän) hikeä nostattava hyvinkin kehollinen harjoitus. Se muuttaa kehon lämpimäksi ja tällä kertaa toimi palauttavana harjoituksena edellispäivän urheilusuorituksesta saaden viimeiset maitohapot liikkeelle reisistä ja sääristä, puhumattakaan nilkkojen nivelten mobiloinnista.
Tällä kertaa kolatessani kiinnitin paljon huomiota keskilinjaan. Koetin pysyä tietoisena kaikesta liikkeestä ja kehon eri osien asennoista suhteessa keskilinjaan. Selän käyttö parhaalla liikettä tukevalla ja voiman maksimoivalla tavalla on haasteellista. Lunta ylemmäs nostaessa liikkeet muuttuvat väkisin aina kuluttaviksi, jos ei todella pinnistele saadakseen voimaa keskilinjasta ja kehon keskipisteestä. Korjasin voiman ottamisen monta kertaa lähtemään jaloista tai keskustasta (vatsasta) selän sijaan.
Ajatuksia nousi ja meni. Ei mitään mikä olisi jäänyt paremmin mieleen. Mieli myös pysyi mukana harjoituksessa, eli ei jäänyt junnaamaan johonkin menneeseen tai tulevaan. Lumen kolaaminen ei tietenkään ole niin monimutkainen tehtävä keholle, että liike ottaisi yliotteen ajattelusta. Hengitystä käytin liikkeen tukeva vain suurimmissa ponnistuksissa.
Mielenkiintoista, kuinka monta kärpästä pystyin tällä yhdellä harjoituksella ”lyömään”. Ja siitä kirjoittaminen auttoi taas jäsentämään kokemusta ja tukee tietoisen läsnäolon oppimisprosessiani.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti