Vaikuttaa siltä, että kovin monet ovat flunssassa ja mahataudissa. Olemme terveitä ja todella kiitollisia siitä. Kotiäidin elämä vain on kovin hiljaista, kun ne vähäisetkin sovitut tapaamiset peruuntuvat toinen toisensa jälkeen. Kiitollisena kuitenkin olemme omassa kodissa turvassa ja lämpimässä.
On aikaa olla läsnä. Huomaan seuraavani lapsen leikkiä pitkiäkin pätkiä. Pieni touhuaa omia omituisia touhujaan välillä jo itsekseenkin kauan. Tunnen iloa hänen onnistumisistaan, vaikka eivät ne minun onnistumisiani ole, minulla ei ole niihin osaa eikä arpaa. Lelun onnistuu kurottamaan pöydälle ja se vielä pysyykin siellä! Innostuksen kiljaisuita. Pieniä askeleita ilman tukea. Kyykkyyn ja ylös, kyykkyyn ja ylös toistuu monta kertaa, vispilä tiukassa otteessa viuhtoen. Mitähän siellä pienessä päässä liikkuu? Äh, nyt jo harhauduin tulkitsemaan. Minun piti vain havainnoida. Minulla on ajatus, että lapsen on hyvä saada touhuta itsekseen, ilman että siihen puuttuu tai yrittää opettaa ja kehittää häntä.
Opettelen ”vain olemaan”. Harjoitus kantaa. Huomaan levottomuuteni ja vanhan ideoinnin tarpeen ja pitkälle tulevaisuuteen ulottuvan suunnittelemisen vähentyneen. Pienen kanssa ei voi suunnitella, ja tärkeintä on ettei tarvitse. Yksi tietoisen läsnäolon tärkeistä opetuksista on olla avoin kaikelle tässä hetkessä ja heittäytyä hetkeen. Sen sijaan, että pakonomaisesti suorittaisi omaa suunnitelmaansa, omaa elämäänsä.
Siivosin maustelaatikkoa ja täytin maustepurkkeja. Elämän keitoksessa on tällä hetkellä miedot mausteet.
 |
| Spices by Michael Cavén, on Flickr |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti