Selkärankaa, kiitos!

Ego keksii ihan mitä tahansa syitä, jotka estävät sinua harjoittamasta. Huomaatko sen metkut?

Tietoinen läsnäolo on taito, joka opitaan kokemuksellisesti harjoittamalla. Moni opettaja sanoo, että on tärkeämpää istua joka päivä 10 minuuttia, kuin käydä kerran kuukaudessa koko päivän retriitissä. Tähän säännölliseen harjoittamiseen kiinni pääseminen on haastavaa, koska omia, ”hyväksi muotoutuneita” rutiineita ja toimintatapoja on vaikea muuttaa. Omakohtainen kokemus on yksi tärkeistä asioista, mutta tärkeää on myös tiedostaa egon metkut kun se yrittää estää harjoittamasta.

Autopilotilla eläminen tulee tässäkin esiin. Laput silmillä on helpompi elää tiedostamatta, kuin repäistä itsestään irti voimaa muuttaa elämäänsä siihen omaan toivomaansa suuntaan. Harjoittamiseen ei usein ole riittävästi päättäväisyyttä. Selkäranka on vielä niin ohut. Minulla on ajatus, että tahdonvoima ja kärsivällisyys ovat vasta kehittymässä. Voi myös yksinkertaisesti olla, että harjoittamaton mieli ei edes tiedosta omia käyttäytymismallejaan. Etenkin muodolliseen harjoittamiseen voi olla vaikea päästä alkuun. Käytännön harjoittaminen on kiinni enemmän siitä, että muistaa arkiaskareista tehdä harjoittamista ja sitten tehdessään muistaa pysyä harjoittamisessa.

Kuulostaako jokin näistä tutulta?

D  Harjoitan sitten myöhemmin

D  Tämä on tylsää

D  Kukaan ei saa tietää vaikka en tänään harjoittaisikaan

D  En ehdi koska on niin paljon tehtävää

D  Olen harjoittanut monena peräkkäisenä päivänä, se saa riittää

D  Voin tänään niin hyvin, ettei minun tarvitse harjoittaa

D  Voin tänään niin huonosti, että harjoittaminen saa jäädä

D  Nyt pitää lähteä, en nyt sitten ehtinyt (muistanut) harjoittaa

D  Lehdessä oli kirjoitus, että tätä ”pitää tehdä vuosia ennen kuin siitä on jotain hyötyä”

Ne ovat kaikki vain ajatuksia, eivät totuus. On hyvä tunnistaa ne ajatuksiksi, ja jopa sanoa ääneen: ”Minulla on ajatus, että harjoitan sitten myöhemmin.”

spine by katie cowden, on Flickr

Harjoittaminen itsessään on haastavaa ihan fyysisestikin. Luulisi, että istuminen ja hengittäminen on helppoa, ehkä se onkin, mutta vain hengityksessä pysyminenkin on usein miten haastavaa. Lisäksi harjoittaessaan saattaa oppia itsestään ja elämästään ikäviäkin asioita. Harjoittamatta olisi paljon mukavampaa olla se täydellinen kuva joka kuvittelee olevansa. Puhumattakaan sitten oikeasta kivusta, kun asennossa pysyminen pitkän aikaa tuo kaikenlaisia epämiellyttäviä tuntemuksia, puutumista, pistelyä ja jäykistymistä. Psyykkinen kipu sen sijaan on aukeamista, löytämistä ja toivottavasti joskus kasvukipuakin.

Harjoittamiseen menee ihan oikeasti aikaa. Sen sijaan yleensä se ei vie voimaa, joskus kyllä. Toisinaan se jopa tuo voimia oivallusten muodossa. Epämotivoivimpana harjaantumaton voisi pitää sitä, että harjoittamisesta saatavaa hyötyä ei voi tavoitella. Se tulee jos on tullakseen. Se on hyvin epäkonkreettista. Usko harjoittamisen voimaan on koetuksella. Tämä usko harjoituksen voimaan on kuitenkin ainoa ajatus, joka voi saada jatkamaan harjoittamista.

Ajatusten lisäksi tunteet ja tuntemukset häiritsevät harjoittamaan ryhtymistä. Rauhattomuuden tunteet, väsymys, epäily, vastenmielisyys tai himo jotain muuta tekemistä kohtaan saattavat iskeä milloin hyvänsä. Harjoittaminen jää siltä päivältä.

Eniten oppii aina vaikeuksista. Ainakin sen, että voi valita miten niihin suhtautuu. Tärkeää on huomata mitä syitä keksii harjoittamisen esteikseen. Sitten voi tehdä työtä niistä oppiakseen.

Mitkä ovat sinun tekosyitäsi olla harjoittamatta tietoista läsnäoloa?