Meillä on suuren suuri pahkasta tehty kulho. Tämän on tarina sen vaiheista.
Pahkakoivu kasvoi kotitontillamme. Kuvassa sen edessä ovat Soile-ystävä, sekä äitini ja isäni varmaan joskus 70-luvun alkuvuosina. Koivu on vielä pystyssä ja pahka on aavistuksen verran vielä pienempi. Lapsena juoksentelimme kymmenen vuotta myöhemmin usein pihalla ihmettelemässä miksi puussa on tuollainen paise. Muistan mummin olleen ihan varma, että puu on sairas.
Ennen kuin pääsimme rakentamaan, 20 vuotta myöhemmin, kotitontiltamme kaadettiin monta koivua. Yksi niistä oli tämä, jossa oli suuri, vanha pahka. Pahkan irrottaminen ei ollut helppo tehtävä. Meillä oli liian lyhytlaippainen moottorisaha. Ei sitä kyllä tuolla vesurillakaan irroitettu, kuva on lavastettu. Mummi oli kuitenkin oikeassa – puu oli läpeensä mätä ja olisi varmaan kaatunut seuraavassa syysmyrskyssä. Pahka kuitenkin oli kova, kova kuin rantakallio.
Kulhon tekeminen ei ollut helppo tehtävä. Naapurimme on erikoistunut erilaisiin puutöihin ja hän halusi koivuissa olleet pienemmät pahkat itselleen. Ja siksi hän lupasi tehdä isosta meille kulhon. Eipä tiennyt mitä lupasi. Satojen tuntien työn, kipeiden käsien, jäykän selän ja lukuisien tuhoutuneiden työvälineiden jälkeen kulho oli valmis. Se luovutettiin juhlallisin menoin meille tupaantuliaisissamme.
Huomautettakoon vielä, että kulho on suuri. Se on läpimitaltaan puoli metriä. Viime aikoina sen kunniatehtävänä on ollut toimia strategiapelien nopanheittoalustana. Noppien kolina puuhun on kaunista kuunneltavaa. Sen lisäksi puun muotojen tunnustelemisen ja puun kuvioiden seurailu ovat vaikka tietoisen läsnäolon harjoitus. (Hieno aasinsilta, eikö?)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti