Sinä iltana lähtiessäni metsään ratsain en varmasti muistanut toteemieläimeni etsintää. Niin kuin usein, lähdön tekeminen kesti. Tapani mukaan pyrin pysymään hetkessä ja keskittymään siihen mitä olin tekemässä. En miettinyt mitään mennyttä, enkä tulevaa ja vähiten toteemieläintäni. Olin saanut jostain idean, että toteemieläimeni, ilmestyy sitten kun on oikea hetki. Vanhojen luonnonkansojen uskomusten mukaan kaikilla on maaginen yhteys omaan toteemieläimeen, suojelijaan ja neuvonantajaan. Luonnossa mielellään kulkevana tiedän, että useimpia eläinlajeja ei koskaan näe. Ilveksen olin jo pitkään kuitenkin toivonut näkeväni. Uskoin, että jos onnistuisin näkemään sen, saisin vahvistuksen siitä, että ilves on toteemieläimeni.
Vanha pörröinen islanninhevonen jurnutti laitumen viimeisessä kulmassa toisten ruunien kanssa, eikä halunnut nostaa päätään heinäkasasta. Sitten tallin pihaan pääsyyn liittyi huomattavaa, tosin sangen usein toistuvaa draamaa. Hevonen esitti, että pyöröaitauksessa kouluttajan käsittelyssä oleva hieman riehaantunut ori oli vaarallinen vihollinen ja sitä ei voinut ilman sivuhyppelyitä ohittaa. Kädet tärisivät ponnistuksesta, kun sain hevosen kiinni hoitopuomiin. Meille naureskeltiin. Koska päivä jo lyheni, talvikarva oli alkanut kasvaa ja se teki harjaamisesta työlästä eripituisen karvan ilmestyttyä sinne tänne kesäkarvan sekaan. Lopulta sain suurimmat liat pois ja suitset ja satulankin oikeille paikoilleen.
Pääsemme liikkeelle ja mietin ääneen:
- Minkä polun tänään valitsisimme? Olisiko hakkuuaukeaman reunaa seuraava reitti kiva?
Hevosen askel pitenee ja tahti kiihtyy, aivan kuin se sanoisi:
- Haluaisin mennä myös kovempaa tölttiä ja siihen tarvitaan hiekkakuopalle menevän tien piennar.
- Meillä on aikaa mennä myös hiekkakuopan suuntaan. Palataan sitten hakkuuaukean toista puolta.
Hevosen pää liikkuu ylös ja alas:
- Niin tehdään!
Alkusyksy tuoksuu vanhenevilta kasvin varsilta ja kostealta sammaleelta. Alkava ilta värjää metsäpolun hieman sinisävyiseksi. Aurinko laski melko pian lähdön jälkeen, hävittäen kaikki kauniit valot ja varjot. Pidän siitä, että on ihan hiljaista. Tarvitsen jokaviikkoisen hiljaisuuden metsäterapiani. Rakkaan hevosen askel keinuu tutusti ja tunnen kehoni olevan yhtä liikkeen kanssa. Polku on turvallinen, kuljemme sitä usein ja meistä molemmat osaavat reitin pilkkopimeässäkin. Pääsemme hiekkakuopalle vievälle tielle ja siirtyminen tölttiin tapahtuu yhteisestä sanattomasta sopimuksesta. Käännymme ympäri ja tölttäämme takaisin hakkuaukealle, josta pujahdamme käynnissä takaisin metsäpolulle. Se kulkee niillä main melkein parisataa metriä epätavallisen suoraan. Hevosen olemus sähköistyy ja pää nousee sanoakseen:
- Täällä on muita. Pitää olla varuillaan.
- Mennään vaan eteenpäin, meillä ei ole muuta tarpeeksi lyhyttä reittiä tallille ennen yötä.
- Katso!
 |
| Kuva: Wikimedia Commons |
- Se oli ilves! Iloitsen.
- Niitä ei ole kotona Islannissa, mutta jos olet asiasta varma, niin kai se oli. Mennään nyt, haluan iltaheinäni!
Kohtaaminen oli epätavallinen ja ikimuistiin painuva. Palaamme hiljaisuudessa tallille. Siellä siskoni ei usko ja väittää meidän nähneen naapurin kissan.
Minä olen varma siitä, että se oli ilves ja puhua pulputan tapahtuneesta monta päivää kaikille ketkä jaksavat kuunnella
Muutamme uuteen kotiin joitain kuukausia metsäkohtaamisen jälkeen Äiti antaa valita isoäidiltä perityistä käsityövarastoista ryijyn. Valinta ei ole vaikea. Yhdessä niistä on ilves. Valitessani tajuan, että ilves on ryijyssä koska isoäiti on Hämeestä. Kanta-Hämeen vaakunassa on ilves. Se vahvistaa aavistukseni, ilves on varmasti toteemieläimeni!
 |
| Kuva: Wikimedia Commons |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti