Eilen istuin illalla muodollisesti harjoittamassa. Niin teen joka viikko vähintään kerran, usein miten näinä päivinä pääsen siihen suunnittelemaani kolmeen kertaan viikossa. En ota siitä mitään paineita. En myöskään usein miten raportoi muodollisesta harjoittamisesta täällä blogissa. Ei ole mitään raportoitavaa. Tästäkään kerrasta ei juurikaan mitään raportoitavaa olisi, mutta kirjoitin tällä kertaa jotain huomioita heti istuttuani.
Istun hengittämässä ja tarkkailemassa hengitystäni. Suurimman osan aikaa lasken ulos hengityksiä 1-10 ja uudelleen. Mieli vaatii sen, vain hetkittäin pystyn jättämään laskemisen ja vain olemaan.
 |
| Nirvana by ePi.Longo, on Flickr |
Eilinen istuminen oli fyysisesti harvinaisen kivutonta, istuinkin melkein 20 minuuttia. Olen edelleen ihmeissäni siitä miten ajan kulun vain tietää jostain. Katson kelloa tasan 10 minuutin kuluttua ja sitten toisen kerran 18 minuutin kuluttua. En jaksa lakata ihmettelemästä sisäistä kelloani. Mietin istumisen vaivattomuutta fyysisesti myöhemmin, että ehkä olen löytänyt liian hyvän asennon ja alustan? Asento tuntui vakaalle ja avoimelle. Eilen en edes ollut muistanut retriitillä saamaani neuvoa noudattaa ja laittaa hiuksia kiinni keskelle päätä tasapainottamaan asentoa. Huomionarvoista on, että hiusten paino toisella olalla ei häirinnyt ennen kuin tiedostin ”virheeni”.
Päivä oli ollut tapahtumarikas ja useita yllätyksiä täynnä. Siihen nähden mieli oli jo aluksi yllättävän tyyni. Se on valmistelevillä rutiineilla näköjään helposti huijattavissa harjoittamisen alkuun. Lasken ja havainnoin hengitystä. Hengitys tahtoo välillä olla tehostunut, joka korjaa keskilinjaa. Jossain vaiheessa meinaa tietoisuus häipyä uneen, mutta samalla hetkellä ajatukset lähtevät hurjaan laukkaan. Huh.
Loppua kohti mieli yrittää saada lopettamaan istumisen jo. Vastustan sitä vielä hetken. Sitten nousen ylös ja venyttelen kiitollisena.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti