Olin aamuyöstä hereillä jo neljän aikaan vihoittelevan selkäni takia, mietin, että voisin jo oikeastaan lähteä tallille. Töihin ei millään jaksa viikolla välillä herätä, mutta tallille jaksan viikonloppuisin aina herätä kuinka aikaisin hyvänsä.
Suljin kuitenkin vielä silmäni. Kahdeksan jälkeen sitten nousin hyytävään ilmastoon. Oli todella kylmä aamu, näin kylmää alle 10 pakkasasteen aamua ei ole koko talvena vielä ollut. Lähtö venyi, kun piti kaivaa kaikki mahdollinen vaate päälle. Pakkanen kiristyi aamun sarastaessa.
Ulkona oli kaunista, kevyt pakkaslumi oli satanut iloksemme. Tasainen valkoinen vaippa peitti epätasaisuuksia, kaikki näytti sileältä ja uudelta. Valo on tällaisina päivinä kaunista vaaleansinistä ja kirkasta, kiitos lumen heijastusten. Puissa on hento lumikuorrute, joka näyttää aivan tomusokerilta. Pakkanen varmistaa, että lumi on kevyttä ja pöllyävää.
Hevoset rouskuttivat tyytyväisenä heiniään, mutta olivat kuitenkin innokkaita lähtöön. Jouduin suorittamaan pienen hevosen selkään omituisen kiipeilyn, koska selkäkipuni ei sallinut jalan nostamista edes polven korkeudelle! Selässä oli kuitenkin hyvä istua ja hevosen askel liikutti selkääni avaavasti juuri niin kuin olin arvellutkin. Istuin selässä kaikissa toppavaatteissani hyvin tyytyväisenä.
Kävelimme teiden reunoja ja ihailimme nousevaa aurinkoa ja taivaan eri värejä. Tien laidassa ratsastaessa on oltava valppaana toisten tiellä kulkijoiden liikkeiden ennakoimiseksi ja hevosten mielen liikkeiden arvioimiseksi. hevosemme ovat tottuneita tiellä liikkujia, mutta joskus jokin pieni asia pelottaa. Hevosen kanssa oppii olemaan hyvin hetkessä, muualle häipynyt mieli saa karvaita opetuksia, jos se ei osaa arvioida tilannetta oikein tai yleensä ollenkaan.
Kylmyys toi kuuraa huppujemme reunoihin ja hevosten karvaan. Virkeät hevoset veivät meitä vaivatta eteenpäin ja pian pääsimme osuudelle, jossa saatoimme irrotella vähän kovempia vauhteja. Ensin lisäsimme hieman kierroksia hevosten hengästymistä kylmyydessä kuulostellen. Keuhkot tuntuivat saavan hyvin happea joten ei muuta kun sänkipellolle, jossa on lupa ratsastaa.
Hevosia ei tarvinnut paljon ratsastaa eteenpäin, omasta tahdostaan ne liikkuivat niille luontaisella tavalla. Ratsastajan tehtävänä on mukautua liikkeeseen ja häiritä sitä mahdollisimman vähän. Tasapainon tulee olla järkkymätön ja ennakoida vauhdin muutokset. Kavioistakaan ei kuulunut kummempaa ääntä sänkipellon pintaan iskeytyessään. Yksi-kaksi-kolme on laukan tahti. Sen tutussa keinutuksessa voi vain nauttia yhteisestä liikkeestä ja ympäröivästä kauneudesta. Laukan jälkeen kokoonnuimme sänkipellon kukkulalle ihailemaan kuuraisia olemuksiamme ja hevosten intoa. Se oli onnellinen ohikiitävä hetki tuntien yhteyttä luontoon!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti